Hauen täkyonginta

Teemu Koski

Ylläpitohoitoa sulanvedensesonkien välissä? Vai kolmas täysiverinen suurhaukisesonki? Talvinen täkyonginta on huiman jännittävä tapa pyytää haukia.

Muistan kun eräs tuttavani hehkutti talvisen täkyonginnan hienoutta. Isoja haukia kuulemma tuli tutuilta paikoilta enemmän kuin niitä uskoi olevankaan. Pilkit vaan täyt aamulla ja virität onget pyyntiin. Helppoa.

Tätä piti kokeilla. Ensimmäinen päivä kuluikin täkyjä pyytäessä. Ei tullut, lopetettiin siis täkykalastus ajoissa ja mentiin haukipilkille. Passiivisilla pyydyksillä täkyjä saatiin, kuusi isoa särkeä. Seuraavalla kerralla pääsimme siis jo itse asiaan. Viritimme onget veteen tutulle lahdelle ja istuimme odottelemaan. Kolme vapaa mieheen, yhteensä kuusi onkea.

Kovin oli hiljaista, pilvet liikkuivat ja tuuli suhisi kaislikossa. Kohokaan ei värähtänyt. No ei kovin jännää ole, viluhan tässä tulee. Kyllä nuo onget tuossa vahtaamattakin pysyvät, siis rivi reikiä kaislikon viereen ja haukipilkille. Eikä aikaakaan, kun kiva kolmosen hauki kävi itsensä Kaimaani-haukipilkin otteesta irrotuttamassa.

Tällä välin yksi kohoni oli kadonnut. Ei näy, vaikka kuinka katsoo. Sehän on siis vienti! Pikamarssi avannolle, vastaisku ja hetken päästä reiästä pullahtaa jäälle reilu yhdeksänkiloinen hauki. Vientejä tuli muihinkin onkiin ja päivä loppui auttamatta kesken täkyjen loppuessa. Tästä se alkoi, eikä loppua näy.

Talvinen täkyonginta, ruotsalaisittain ismete, kuten sitä Suomessakin usein kutsutaan, on leppoisaa, jännittävää, seurallista ja äärimmäisen tehokasta suurhauenpyyntiä. Eikä se ole kovin monimutkaista. Elävä tai kuollut täkykala viritetään pyyntiin siten, että täky itse ei saa siimaa vietyä, mutta syöttiin iskenyt hauki saa. Tärppi-indikaattorina toimii siimaan kiinnitetty lippu tai vippa, jonka liikkeistä tärppi havaitaan.

Kalan ei anneta niellä syöttiä, vaan vastaisku tehdään mahdollisimman nopeasti. Kalastajan on siis välttämätöntä pysytellä vähintään näköetäisyydellä, mieluummin hieman lähempänä, ongistaan. Heittokalastuksesta tuttuihin vieheenvaihtoon ja uittokikkailuun täkyonginnassa ei ole mahdollisuutta, mutta omat niksinsä tässäkin lajissa on.

Odottava tähtää syöntipiikkiin

Paikka on valittu, reiät tehty ja pyydöt viritetty. Pinnan yläpuolella kaikki on rauhallista, vain tuuli humisee. Ja on jo hetken humissut, uskokin on hieman kovilla. Mikä nyt neuvoksi?

Täkyongintamenestykseen vaikuttavat eniten paikanvalinta ja ajoitus. Kaikki päivät eivät ole kalapäiviä, eivätkä kaikki paikat kalapaikkoja. Nyrkkisääntönä on, että aivan jäidentulon alla kalaa antaneet paikat ovat usein myös hyviä täkypaikkoja. Ponnistukset siis keskitetään aluksi tutuille paikoille ja parhaisiin spotteihin. Hauet tuntuvat olevan laumasieluisia ja usein kerääntyvät suppeahkoille alueille. Mokomat osaavat myös vaihtaa paikkaa melko aktiivisesti. Edellisellä reissulla parhaiten kalaa antanut alue saattaa olla nyt aivan tyhjä ja kalat löytyvät jostain lähistöltä.

Jäällä on syytä olla jo hyvissä ajoin, aamupäivä on usein hyvää aikaa ja toisinaan syönti alkaa heti taivaanrannan vaaletessa. Jos pyynnissä on useampi vapa ja paikalla vähänkään syöntihaluista kalaa, vientiä ei yleensä tarvitse kauaa odottaa. Mutta toisaalta, tavallista on myös se, että monta tuntia rauhassa ollut onki yllättäen antaakin useamman kalan peräjälkeen.

Esimerkiksi kuuden vavan haravalla hyvä taktiikka on laittaa kaksi vapaa kaislan viereen ja kaksi ulommas, vitaikkojen tuntumaan. Kahta jäljelle jäänyttä kierrätetään aktiivisesti, eli vaihtamalla paikkaa parinkymmenen minuutin välein.

Täkyonkija huomaa nopeasti myös syöntipiikkien rajuuden. Lähes poikkeuksetta täkypäivään sattuu yksi tai kaksi noin tunnin mittaista syöntipiikkiä, joiden aikana tulee suurin osa, joskus jopa kaikki päivän kalat. Ja syöntipiikki tuntuu tulevan siitä huolimatta, onko onkia liikuteltu vai ei.

Koski4_730
Painimatto on talvionkijalle välttämätön, varsinkin jos kalan aikoo vapauttaa.

Täkyilijän ikuisuuskysymys onkin, pitääkö onkea siirtää vai ei? Tarkoittaako hiljaisuus sitä, että paikalla on isoa kalaa, joka ei ole juuri nyt syönnillään vai kykitäänkö tässä ihan tyhjässä kohdassa? Yhtä vastausta tähän ei ole, päätös tehdään aina mutu-menetelmällä. Puolenpäivän aikaan kannattaa tarkastaa tilanne isomman paikanvaihdon osalta. Vaihdetaanko paikkaa vai ei? Aivan kuolleelta alueelta kannattaa lähteä pois, mutta jo muutama merkki paremmasta kalasta saattaa riittää päätökseen jäädä katsomaan tämä kortti loppuun.

Tähän toki vaikuttavat myös paikan ja siirtymän luonne. Muutaman sadan metrin siirtyminen esimerkiksi matalasta lahdenperukasta hiukan syvemmälle edustalle on helppo tehdä ja saattaa muuttaa pelin hengen kokonaan. Sen sijaan siirtymä kokonaan toiselle alueelle on työläs ja vie aina ison siivun päivästä.

Yleispätevää logiikkaa ei ole. Taktiikka on yrittää saada päivän juonesta kiinni ja olla syöntipiikin aikaan oikeassa paikassa. Osa ongista viritetään pyyntiin parhaiksi oletetuille paikoille ja osaa liikutellaan aktiivisesti. Päivän aikana voidaan tehdä yksi tai kaksi isompaa siirtymää pyrkien onkimaan kohdealueelta ainakin ruovikon reunaa, lahden keskiosan vitaikkoalueita ja syvän ja matalan välistä vaihettumisvyöhykettä.

Välineet

Ensimmäinen kalustohankinta on riittävän iso kaira. Mieluummin kahdeksantuumainen, kymppikään ei ole liioittelua. Vähintään seiska, kutosella ei tee mitään, ellei kairassa ole kohdistinterää, millä saa tehtyä useamman reiän vieretysten. Ohuilla jäillä myös tuura on hyvä vaihtoehto.

Onkina käytetään yleensä kahdenlaisia virityksiä: metrin mittainen vapa ja hyrräkela tai ongintaan tarkoitettu baitrunner-avokela tai isopuolaisesta pilkkivavasta rakennettu viritys. Siimana kelaongissa on yleensä kuitusiima, pilkkivavoissa paksu monofiili. Pilkkiongilla kala väsytetään käsipelillä, kelaongella taas normaalisti kelalla.

Peruke saa olla pitkä, puolimetrinenkään vaijeri ei ole liioittelua. Koukku sidotaan suoraan perukkeeseen ja talvisessa täkyonginnassa käytetään aina vain yhtä kolmihaarakoukkua. Jään ollessa paksua iso kala joudutaan usein kääntämään ”putkeen” käsin ja tällöin kaksikoukkuinen viritys on iso turvallisuusriski. Tuplakoukku ei myöskään tuo mitään lisäarvoa. Kala kyllä tarttuu yhteenkin koukkuun. Yleisin koukkukoko on 1-1/0.

Täkykala kiinnitetään koukkuun mahdollisimman kevyesti selkäevän tyvestä. Tarkoitus on, että vastaiskussa koukku irtoaa hauen suussa olevasta täkykalasta ja tarttuu hauen leukoihin. Jos koukku ei irtoa täystä, hauki tarttuu huonosti ja usein karkaa saman tien.

Koski3_730
Pakkasella kala pidetään vedellä täytetyssä pulkassa.

Tärkeää onkivirityksissä on, että täky ei pääse vajoamaan pohjaan, mutta iskettyään hauki saa vedettyä siimaa mahdollisimman kevyesti. Kelaongissa räikällinen hyrräkela tai baitrunner-haspeli ovat parhaita, mutta viritys onnistuu myös akselijarrua kiristämällä. Onki asetetaan kolmijalan varaan avannon yläpuolelle ja puola jätetään auki. Siimaan sidotaan kankaanpala lipuksi; avantoon sukeltanut lippu on merkki tärpistä.

Pilkkiongesta teipataan liipasin alas, jolloin puola pääsee vapaasti pyörimään. Onki tökätään muutaman metrin päähän avannosta hankeen pystyyn ja siimaan kiinnitetään pieni teipinpala ym. indikaattoriksi. Täyn pitämiseksi halutussa syvyydessä siimaan laitetaan iso ongenkoho.

Kolmas vaihtoehto on erillinen vippa, eli ohuen vieterin päässä oleva huomiovärinen pompula, jossa olevan kynnen alle siima kiinnitetään. Tämä viritys vaatii pienen painon siimaan, pelkkä syötti ei aina jaksa painaa vieteriä luokille. Tärpin huomaa pystyyn ponnahtaneesta pompulasta. Vipan voi virittää onkeen kiinni tai erikseen ongen viereen.

Täkylogistiikka

Täkyonginnassa käytetään joko kuollutta tai elävää täkykalaa. Sopiva koko on noin 20 senttiä. Lajilla ei tunnu olevan suuresti väliä. Ylisuurista täkykaloista ei isoa hyötyä ole, isokin hauki iskee pieneen täkyyn, mutta puolen kilon lahnaan iskenyttä haukea saa harvoin tarttumaan. Myös kuollut täkykala kelpaa: on päiviä, jolloin kuollut täky on parempi, toisena taas vilkas ahven on paras syötti.

Helpoin ratkaisu täkyjen hankkimiseksi on pakastaa täkykalat ennakkoon tai hakea kaupasta silakoita tai muikkuja. Tuoreita tai eläviä täkyjä käyttävä joutuu joko pilkille tai katiskaa laskemaan. Hyvältä pilkkipaikalta syöttikalojen pyynti käy helposti. Kokemus on silti osoittanut, että täkyjen hankintaa ei kannata jättää sen varaan, että ne ongitaan matkalla. Parhaimmillaankin tässä menetetään paras aamusyönti, huonoimmillaan petokalan pyyntiin ei päästä koko päivänä.

Helpoin tapa on kunnon katiska, johon laitetaan mäskiä tai esimerkiksi kaurapuuroa houkuttimeksi. Samaan avantoon lasketaan myös solmuttomasta havaksesta tehty sumppu. Näin täkylogistiikka hoituu vaikka iltalenkin ohessa, jos ranta on lähellä. Mäskäämällä särkikaloja kyllä löytyy melkein rannasta kuin rannasta.

Elävien täkyjen kuljettamiseen sopii hyvin mikä tahansa pakkasta kestävä ja kannellinen noin 20-40 litran vetoinen astia. Kolmisenkymmentä täkykalaa säilyy kylmässä vedessä hengissä yön yli ilman ilmastinta. Vettä ei luonnollisesti saa päästää jäätymään, eikä lämpenemään. Jo muutaman asteen lämmönnousu stressaa kaloja ja lisää hapenkulutusta, mikä voi tappaa kalat.

Koski1
Yksi kolmihaarakoukku riittää kalan tartuttamiseen. Kahden koukun mallia ei jäillä kannata käyttää. Vapaana heiluva toinen koukku kun todennäköisesti tarttuu jäänreunaan tai pahimmillaan omaan käteen kun isoa kalaa käännetään putkeen.

Isot vapaaksi

Talvinen täkyonginta on parhaimmillaan huiman tehokasta ja kalojen koko saa kokeneenkin hämmästymään. Viisas vapauttaa varsinkin isot kalat, sillä niiden suurin arvo on emokaloina ja kalakantojen monimuotoisuuden ylläpitäjinä. Lipun lähtiessä kohti avantoa tieto suurkalojen läsnäolosta nostaa myös kalastajan sykettä. Ruokapöytään sopivat paremmin hiukan normaalimman kokoiset hauet.

Kalojen vapauttaminen onnistuu talvellakin. Tärkeää on, että kalan pinta ei pääse jäätymään, eikä sitä lasketa hankeen tai koppuraiselle jäälle pyörimään. Etenkin kalan silmät ovat herkät jäätymään, jo muutama sekunti kuivassa pakkastuulessa saattaa olla kohtalokas.

Pikkupakkasilla ja plussakelillä kalaa suojaamaan riittävät pelkkä irrotusmatto, kunnolliset työkalut ja punnituspussi. Pakkaskelillä hyvä keino on täyttää ahkio vedellä ja laittaa kala sinne irrotuksen ajaksi. Tästä se nostetaan nopeasti valokuvia varten ja sujautetaan takaisin avantoon. Paukkupakkasilla valikoiva kalastaja pysyy kotona.


Luvat ja rajoitukset

Täkyonginta on luokiteltava koukkukalastukseksi, jolloin useamman vavan käyttö vaatii vesialueen omistajan luvan. Tämä voi olla merellä hankalaa, mutta järville lupia yleensä saa. Yksi pyydysyksikkö maksaa muutamasta eurosta pariin kymppiin ja yleensä tämä oikeuttaa useampaan täkykoukkuun. Yhtenäislupa-alueilla täkyongintaa voi tehdä usein vetouisteluluvalla tai vastaavalla. Lupa-asia kannattaa aina tarkistaa vesialueen omistajalta.

Vesialueen omistajan luvan lisäksi 18-64 –vuotiaiden on lunastettava valtion kalastuksenhoitomaksu.

Tuoreiden täkyjen siirtäminen vesistöstä toiseen tai nousuesteen yläpuolelle on kielletty ja tämä on syytä huomioida. Järvialueella tarkkana tulee olla etenkin rapuruton suhteen. Jos kohdejärvessä on jäljellä jokirapuja, viisas täkyilijä jättää järven väliin tai pyytää täytkin kohdejärvestä.

Elävien täkyjen käyttö jakaa myös mielipiteitä. Molempia kuitenkin käytetään, kukin itse päättäköön..

Teksti ja kuvat: Teemu Koski