Aikoinaan melkeinpä hyljeksitystä hauesta on viime vuosien aikana tullut ehkäpä Suomen tavoitelluin saaliskala, jonka ympärillä riittää pöhinää vesillä ja sosiaalisessa mediassa. Aktiivisimmat hurjat pyytävät haukea vuoden ympäri, mutta kerhokaloja tavoittelevien sesonki keskittyy perinteisesti syksyyn/alkutalveen ja kevääseen/alkukesään.

Varsin kookkaaksi kasvava hauki on huippupeto useimmissa vesistöissämme ja se onkin saaliissa mitattuna Suomen toiseksi tärkein vapaa-ajankalastuksen kohdelaji. Harvassa ovat kotoiset kalalajit, jotka pystyvät tarjoamaan vastaavia elämyksiä kalan fyysisen koon, ottien räväkkyyden, kalastuksen saavutettavuuden ja suhteellisen edullisuuden muodossa.

Monilla on tallentunut muistin syövereihin ajat, joina kotoisten rannikkovesien lupakäytännöt eivät varsinaisesti palvelleet hauenkalastajaa. Siirtyminen läänikohtaisten lupien kautta koko Suomen kattavaan kalastonhoitomaksuun on helpottanut hauen perässä kulkevien kalastajien elämää huomattavasti.

Hauenkalastaja ei katsele niinkään kalenteria, vaan vallitsevia olosuhteita. Viime vuosina ei ole ollut tavatonta, että tammi-helmikuussa, joita normaalit ihmiset nimittävät talveksi, haukipaikat ovat avoimia ja siten myös hauenkalastajan pelikenttää.

Koska meillä ihmisillä on kuitenkin tarve luokitella asioita, jaetaan myös hauen perhokalastajan vuosi tällä kertaa neljään ajanjaksoon, joita voidaan olosuhteiden perusteella toki jakaa taas omiin osioihinsa. Tämä jaottelu koskee lähinnä Vaasan eteläpuolista merialuettamme, pohjoisemmassa olosuhteet voivat olla hyvinkin erilaiset.

Kevät etenee ulkosaaristosta sisäsaaristoon

Hauen perhokalastajan kevät alkaa jäiden lähdöstä ja päättyy siihen, kun vedet ovat selvästi lämmenneet ja kututapahtuma alkaa olla ohi. Tämä tarkoittaa myös sitä, että hauen perässä liikutaan ulkosaaristosta sisäsaaristoon sitä mukaa kun vesi muuttuu nestemäiseksi. Vesi on kevätkauden alussa todella kylmää, mutta piristävän kirkasta.

Kylmästä kankeat kalat majailevat usein jäiden katkomien kaislantynkien seassa matalassa vedessä, mutta lukuisia havaintoja on myös siitä, että paljaspohjaiset ja hiukan syvemmät alueet kutulahtien ulkopuolella voivat olla hyvin tuottoisia. Tässä voi olla eroja ulko- ja sisäsaariston välillä, mutta kaloja kannattaa hakea erilaisilta alueilta.

Perhoja kannattaa uittaa todella hitaasti ja vetojen välissä perho saa pysähtyä pitkäksi aikaa. Kelluvat ja intermediate -siimat ovat ainakin itselläni eniten käytössä. Syvempiä alueita piiskatessa nopeammin uppoavalle siimalle on tietenkin paikkansa. Perhoina kannattaa käyttää painottamattomia, vaakatasossa uppoavia perhoja. Mainioita perhomalleja ovat esimerkiksi bucktailista rakennetut Bulkheadit ja Hollow deceiverit.

Kevään edetessä myös sulamisvesien määrä kasvaa. Tämä yhdistettynä kasviplanktonin määrän lisääntymiseen saa varsinkin sisälahtien vedet muuttumaan kuravelliksi. Perhokalastajan kannattaa etsiä edes hiukan kirkkaampia vesiä, jos ei muuten niin uskon ylläpitämiseksi. Lämpenevä vesi tarkoittaa myös kudun käynnistymistä, ja kalastus muuttuu melkeinpä arpapeliksi.

Kutevat hauet keskittyvät perhojen syömisen sijasta tärkeämpiin asioihin, ja osuminen syöntihetkiin on tuurissaan. Ottirefleksin laukaisemiseksi perhot saavat pyyhkiä melkeinpä hauen naamaa, joten mukaan valikoituvat intermediate sekä 3-uppo perhosiima. Perhoja uitetaan edelleen melko hitaasti ja tauotkin saavat olla pitkiä, joten alkukevään perhomallit toimivat edelleen.

Alkukesä monille vuoden ykkösaika

Alkukesästä vesien lämpötila on ylittänyt maagisen kolmentoista plusasteen rajan ja hauen kutu alkaa olla ohi. Kututapahtuman jälkeen hauet majailevat kutualueen läheisyydessä ja niitä vaivaa krooninen nälkä.

Samaan aikaan monien muiden kevätkutuisten kalojen, kuten ahvenen ja lukuisten särkikalojen pääjoukot saapuvat samoille alueille omiin kutupuuhiinsa. Tästä alkaa monen hauen perhokalastajan vuoden ykkösaika, kun vedet lämpenevät, hauen aineenvaihdunta kiihtyy ja tärpit ovat rajuja. Hauet ovat turpeana ruokaa ja tähän aikaan onkin hyvät saumat sekä kookkaisiin yksilöihin että lukumäärällisesti isoon saaliiseen.

Perhoja saa uittaa melko nopeasti, joten käyttöön valikoituvat useimmiten uppoavat siimat. Tehokkaiksi täyiksi ovat osoittautuneet keinokuituperhot, joissa on hieman painotusta esimerkiksi epoksiliimasta tehtyjen rungon ja pään muodossa. Osa varsinkin pienemmistä hauista tuntuu jäävän tähän aikaan myös hyvin matalaan veteen tynkäkaislan sekaan. Niiden ottihalukkuutta kannattaa kokeilla kelluvalla siimalla ja kelluvilla perhoilla, kuten poppereilla ja surffilaudoilla.

Vesien edelleen lämmetessä heinäkuuta kohti hauen perhokalastajan kannattaa siirtyä nauttimaan kesästä muilla tavoilla ja viettää aikaa perheen parissa, varastoon loppukesän ja syksyn kautta silmällä pitäen.

Loppusyksy tuo isot mammat matalaan

Loppukesän ja alkusyksyn erottaminen toisistaan on lähinnä kosmetiikkaa, mutta lehtien kellastuessa ja helteiden loppuessa alkaa hauen perhokalastajan vapakäsi taas suorittaa pakkoliikkeitä. Perhokalastajan kannalta parasta on se, että syyskausi paranee vanhetessaan viinin tavoin. Syyskautta kuvaavat harvempi tärppiväli ja suurempi saaliin raekoko verrattuna muihin vuodenaikoihin.

Perinteisesti loppukesäinen/alkusyksyinen hauenkalastus keskittyy niin sanottuihin tuulikaisloihin, eli selkeästi avoimilla alueilla sijaitseviin, syvien selkien viereisiin ruovikkoreunoihin. Niiden reunamien kalastus nopeasti uppoavilla siimoilla on verrattain tylsää puuhaa huolimatta siitä, että mahdollisuus melkoisiin suurhaukiin on ehkä keskimääräistä parempi.

Onneksi vaihtoehto on tarjolla. Vesien viiletessä hauet liikkuvat myös matalammille alueille ja silloin, alkusyksystä, on hauen pintaperhokalastajan kulta-aika. Kelalle valikoituu kelluva siima, perukkeeseen surffilauta tai popperi ja suupielet kääntyvät ylöspäin. Pinnassa roiskivaa perhoa seuraavat kalat havaitsee usein kaukaakin, tärpit ovat rajuja ja usein kalat ovat kokonaan ilmassa ottihetkellä, mikäs sen parempaa!

Hauki siirtyy sisälahtiin

Syksyn edetessä ja vesien jatkaessa viilentymistään viimeisetkin hauet siirtyvät tuulikaisloista ja lahtien suilta sisälahtiin. Silloin koittaa suurhaukia metsästävän perhokalastajan H-hetki. Vedet myös kirkastuvat näihin aikoihin, mikä ainakin allekirjoittaneelle luo paremman uskon touhun mielekkyyteen.

Tähän aikaan kelluntarenkaalla liikkuvalla kalastajalla on helpommat oltavat, kalat nimittäin löytyvät usein kaislan sisällä olevista aukoista. Lisäksi perhoa saa useimmiten uittaa melko hitaasti ja kalastuksen tarkkuus nousee isoon rooliin. Veneestä kalastaessa ottipaikka saattaa lipua ohi turhan nopeasti, lisäksi kaislan sisällä olevien aukkojen kalastus veneestä on vähintäänkin haastavaa.

Siimoista käyttökelpoisimpia ovat yleensä kelluva ja intermediate, perhot jälleen painottamattomia ja vaakatasossa uppoavia. Varsinkin menneenä syksynä/alkutalvena useampi marinoitunut hauenkalastaja raportoi erittäinkin aggressiivisen uiton tuottaneen parhaiten tapahtumia, joten uittonopeutta kannattaa kylmästä vedestä huolimatta varioida reilustikin.

Paikallistuntemus nousee arvoon arvaamattomaan syksyn kääntyessä talvea kohti, sillä syöntijaksot ajoittuvat havaintojen perusteella melko tarkasti tietynlaisiin olosuhteisiin. Samasta lahdenpohjukasta josta kaveri on paria päivää aiemmin saanut kymmenen metrikalaa, voi juuri tuohon paikkaan väärissä olosuhteissa osuva pyytää sujuvasti tyhjää.

Talvella perhonsidontaa palelemisen sijaan

Jäätilanteen ja kalastajan kylmänsietokyvyn salliessa myös jouluna kertyneitä kinkkukiloja voi sulatella hauen perhokalastuksen merkeissä. Talvella on vuodesta riippuen kuitenkin yleensä ainakin parin, kolmen kuukauden jakso, joka on hyvä käyttää suosiolla perhonsidontaan ja kokemusten vaihtamiseen. Useimmiten jo ihan siitä syystä, että vesi on kalastuksen kannalta turhan kiinteässä olomuodossa.

Tosin joinain vuosina tammikuussakin pääsee vesille, ja silloin tekniikat ovat pitkälti samat kuin alkukevään ja loppusyksyn kalastuksessa. Kylmää hommaa, eikä sydäntalven kylmyys ja pimeys ainakaan allekirjoittanutta houkuttele vesille.

Hauen perhokalastajan välineet

Vielä kuluvan vuosituhannen alkupuolella hauen perhokalastajille ei ollut kovinkaan kummoista valikoimaa tarjolla, ainakaan kotimaan markkinoilla. Useimpien hauen perhokalastajien käyttämät suurehkot perhot asettavat käytettäville vavoille ja siimoille omia vaatimuksiaan, joita perinteisesti markkinoilla olleilla välineillä ei välttämättä ollut. Mikään ei ole tuskastuttavampaa kuin yrittää heittää isoa perhoa tuulisessa kelissä 6/7-luokkaisella vavalla ja siimalla, joka ei moiseen sovellu.

Onneksi nykyisin ei enää tarvitse tehdä omia siimoja leikkaa ja liimaa -periaatteella, ellei välttämättä halua. Vavatkin ovat kehittyneet melkoisesti, lisäksi lähes jokaiselta välinevalmistajalta löytyy jopa valmiita paketteja, joilla pääsee helposti sisään tähän hienoon harrastukseen.

Vapa mieltymysten mukaan

Isojen haukiperhojen heittäminen sujuu mielestäni parhaiten 8-10-luokkaisella vavalla, jonka pituus on 8-9 jalkaa. Vavan optimaalinen toiminta haukihommiin jakaa mielipiteitä ja onkin lähinnä mieltymyskysymys.

Omalla ykkösvavallani moni muu haukihullu ei suostuisi kalastamaan, mutta omaan käteen se on paras tähän asti kokeilemistani vaihtoehdoista. Vapani on 9-jalkainen 10-luokkainen nopea ja kärkitoiminen, toisaalta uudet vapateknologiat ovat hiukan uudistaneet käsitystä vapojen toiminnasta, eivätkä termit ”nopea” tai ”kärkitoiminen” enää tarkoita aivan samanlaisia harjanvarsia kuin aiemmin.

Tärkein haukivavan ominaisuus on mielestäni riittävä selkäranka, voima tai miksi sitä haluaakaan kutsua. Yhtä kaikki, vavalla pitää olla helppo heittää isoa perhoa pitkäkin päivä, varsinainen vavan toiminta valikoituu kunkin kalastajan omien mieltymysten ja kalastustavan mukaan. Pahasti pieleen ei mene, jos valitsee käteen ysiysin, eli 9-jalkaisen 9-luokkaisen melko ”kokotoimisen” vavan. Myös vanha kunnon lasikuitu on tekemässä vahvaa paluuta markkinoille, ja varsinkin hauenkalastajien tarpeita on välinevalmistajien puolesta selkeästi kuunneltu.

Siiman valinnasta

Perhosiimoja on nykyisin saatavilla räätälöitynä hauen perhokalastusta ajatellen useilta välinevalmistajilta. Samaan tapaan kuin isovanhemmat kertovat tehneensä 15 kilometrin koulumatkat 40 asteen pakkasessa umpihangessa yhdellä suksella hiihtäen, hauen perhokalastuksen pioneerit jaksavat tarinoida ajasta, kun haukisiimat piti itse rakentaa pätkityistä lohisiimoista ja ties mistä. Nyt ei tarvitse tehdä muuta kuin hankkiutua alan liikkeeseen ja valita joku kymmenistä hauen perhokalastukseen suunnitelluista siimoista.

Mainittakoon siiman valinnasta sen verran, että vavan hankittuasi kysy kauppiaalta tai joltain kokeneemmalta kalastajalta vinkkejä sopivaksi siimaksi. Näin ei tarvitse vesillä todeta, etteivät siima ja vapa sovi pätkääkään yhteen. Jos hankkimasi vapa tuntuu turhan nopealta ja aggressiiviselta, hanki ainakin yhtä luokkaa raskaampi siima ja saat näin rauhoitettua pakettia.

Koko kauden pärjää yhdelläkin siimalla, mutta suosittelen hankkimaan yhden kelluvan, yhden intermediaten ja yhden 3-uppo -siiman. Näin kalansaanti ei jää ainakaan siimoista kiinni!

Pakollinen peruke

Jos vavoista ja siimoista voisi kirjoittaa vaikka kokonaisen artikkelin, samaa voi sanoa käytettävistä perukkeista. Hauen hampaat ovat armottomat niin kalastajan sormille kuin siimoillekin. Perukkeilla onkin suuri vaikutus siihen, jääkö päivän saalis ainoastaan tärppeihin ja menetettyihin perhoihin.
Myös perukkeista on montaa eri koulukuntaa, mutta mielestäni erilaisille perukkeille on omat paikkansa eri olosuhteissa.

Perinteinen pehmeästä, jonkinlaisen kuidun päälle punotusta teräslangasta (esim. Fortress Predator tai Tufline Tufleader) tehty peruke on omiaan silloin, kun perhoa uitetaan hitaasti ja leijutetaan pitkään paikallaan. Perukkeen voi rakentaa solmimalla, jolloin painoa lisääviä holkkeja, lukkoja tai leikareita ei tarvita.

Peruke koostuu vähän yli metrin mittaisesta monofiili- tai mielummin fluorocarbonsiiman pätkästä (esim. 0,50 mm) sekä noin 40 sentin mittaisesta pätkästä teräspunossiimaa. Osat liitetään toisiinsa solmimalla, perukkeen tyveen kannattaa tehdä lenkkisolmu, näin perukkeen vaihto on helppoa.

Titaanilanka kestävämpi

Kestävämpi, joskin nopeammin uppoava ratkaisu on rakentaa peruke titaanilangasta, johon kiinnitetään leikarit ja lukot holkittamalla. ”Viisas pääsee vähemmällä” on hyvä sanonta, ja titaaniperukkeita saakin onneksi kaupasta valmiina. Perukesiima (0,50 mm fluorocarbon tai monofiili) kiinnitetään titaaniperukkeen leikariin solmulla. Perukesiiman tyveen kannattaa tässäkin tapauksessa tehdä lenkkisolmu perukkeenvaihdon helpottamiseksi.

Oma laiskuuteni perukkeiden askartelemiseen on edennyt siihen pisteeseen, että nykyisin peruke koostuu reilun metrin mittaisesta pätkästä yli yhden millin paksuista fluorocarbonsiimaa. Omien ja monien muiden kokemusten perusteella tällainenkin peruke kestää hauen hammasta hyvin, lisäksi etuna on äärimmäinen helppous. Toisena etuna pidän sitä, että tällainen peruke ei vaikuta perhon uintiin käytännössä millään tavalla.

Erilaiset metalliperukkeet kun tuppaavat upottamaan perhoa jigimäisesti pää edellä. Ongelmaton tämäkään ratkaisu ei ole, näin paksu perukesiima nimittäin kestää enemmän vetoa kuin perhosiima ja perhoa pohjasta repiessä onkin vaarana perhosiiman katkeaminen. Perukkeeseen kannattaisikin sitoa väliin pätkä ohuempaa siimaa sulakkeeksi, joka katkeaa ennen perhosiimaa.

Suosio edellyttää vastuullisuutta

Hauen kalastuksen suosio näkyy pelipaikoilla lisääntyneenä kalastuspaineena ja hauki paikkauskollisena kalana altistuu pyynnille useitakin kertoja vuoden aikana. Tutkimusten mukaan hauki kestää pyydystä ja päästä -kalastusta erittäin hyvin (kuolleisuus 2-3 %), mutta siitä ei ole tietoa, miten toistuvasti pyydetyksi tuleminen vaikuttaa esimerkiksi hauen kasvuun ja sukutuotteiden kehittymiseen.

Vastuullinen hauen perhokalastaja jättää kalat rauhaan kudun ollessa käynnissä ja pysyy poissa kutulahtien matalista osista parin viikon ajan kudun päätyttyä. Perhoissa tulee poikkeuksetta käyttää väkäsettömiä koukkuja, lisäksi erilaiset trailerikoukut kannattaa jättää pois. Tällä tavoin pääsee itsekin helpommalla!
On myös hyvä muistaa, että isot mammat ovat tärkeitä emokaloja, joten ruokakalat tulee valita ns. välikoon (40-75 cm) kaloista.

Teksti: Mika Oraluona