Kosket ovat teknisesti helppoja kalastuskohteita, sillä autolla pääsee usein vierelle, eikä venettä tai muita erityisvarusteita tarvita. On laitureita, pitkospolkuja, raivattuja heittoaukkoja, kenties laavuja ja tulipaikkojakin.

Myös kaloja koskissa on yleensä tiheämmin kuin seisovissa vesissä keskimäärin, joten kalattomuudesta ei saaliin saaminen jää kiinni. Mutta koska monet muutkin ovat hoksanneet koskikalastuksen auvoisuuden, kalojen huijaaminen ei välttämättä ole helppoa. Tietoa ja taitoa vaaditaan, jotta saamahenkilön kirjoihin pääsisi muutoinkin kuin tuurilla.

Niin kiehtovaa ajanvietettä kuin koskikalastus onkin, pieniä varjojakin harrastuksen ylle lankeaa. Tavallisen taapertajan koski-innostusta voi rajoittaa esimerkiksi se, että kohteisiin vaaditaan kalapaikkakohtainen lupa. Sen vuorokausihinta saattaa liikkua vajaasta kympistä jopa kolmenumeroisiin euromääriin. Vuosiluvalla ahkera kävijä toki säästää, jos sellaista ylipäätään on tarjolla.

Ei uhanalaista kalaa pyytämään

Itseäni on viime aikoina harmittanut myös se, että monilla koskilla pääasiallisena pyyntikohteena on erittäin uhanalaiseksi luokiteltu taimen. Vaikka pyynti tapahtuisikin pyydä ja päästä -periaatteella, ei siiman päässä rimpuilu ja ilmaan kuvattavaksi nostaminen missään nimessä edesauta lajin säilymistä.

Siksi olenkin itse jättänyt taimenkoskien koluamisen viime vuosina minimiin ja keskittynyt sinne, missä ensisijaisena tavoitteena on kirjolohi tai joku monista rasvaevättömistä koskivieraista, joita eivät uhanalaisuusluokitukset koske. Niihin keskitymme tässäkin jutussa, virvelikalastajan näkökulmasta.

Viehe kalan näkyville

Jokainen koski tai virtavesialue on omanlaisensa kalastettava. Virtauksen vuolaus, veden sameus, syvyys sekä ottipaikkojen luonne pitkälle ratkaisevat, kuinka kohdetta kannattaa lähestyä. Myös vuodenaika eli veden lämpötila sekä tavoiteltava kalalaji määrittävät käytettävän taktiikan.

On muutamia perusasioita, jotka tulee ottaa huomioon kohteessa kuin kohteessa. Ensimmäiseksi: Kalan pitää nähdä viehe ja sen tulee saapua tärppisektorille kyllin houkuttelevasti uiden.

Jos virran vesi on sameaa, on tärkeää saada viehe pohjan tuntumaan eli sinne, missä kalat yleensä ovat. Vaikka kaloilla on kylkiviiva-aisti kertomassa veden värähtelyistä, näkö on kuitenkin useimpien petojen tärkein saalistusaisti. Ellei viehe näy kalalle, se ei välttämättä siihen reagoi, eikä saaliinsaamisen todennäköisyys ole silloin hääppöinen.

Virtaavassa vedessä vieheen saaminen pohjan tuntumaan on jossain määrin ongelmallista. Jos käyttää liian syvälle sukeltavia, joutuu raskaan vieheveron uhriksi, sillä koskien pohjalouhikot, puunkarahkat, siimasyheröt ja vastaavat ovat kalojakin ahnaampia vieheruoan ystäviä. Toisaalta pintavesissä sukelteleva kuva ei välttämättä kalasta, vaikka alla olisi kosken paras ottipaikka.

Valitse siis tarpeeksi, vaan ei liian syvälle sukeltava vaappu, lusikka, lippa tai vaikka jigi. Heitä uppoavaa viehettä hieman ylävirran puolelle ja anna hetki vaipua, mikäli paikan syvyys niin vaatii. Jos muu ei auta, käytä siimassa painoa upotusapuna.

Painotustapoja on monia

Painotustapoja on monia. Yksinkertaisimmin halkaistun haulin voi puristaa tai päärynäpainon pujottaa siimaan puolisen metriä vieheen etupuolelle. Menetelmän huono puoli on, että paino saattaa heikentää ajan kuluessa siimaa ja aiheuttaa katkeamisen pahimmalla hetkellä. Myös heittosotkut vieheen kanssa ovat tavallisia.

Työläämpi mutta parempi tapa on käyttää niin sanottua spinfluga-painotusta. Siinä paino sidotaan erillisen, kolmitieleikarin alahaarakkeesta lähtevän siimatapsin päähän. Jos tämä siima on ohuempaa kuin pääsiima, pohjatärppitilanteessa menetetään usein vain paino itse vieheen säästyessä.

Kuten termi spinfluga kertoo, tätä viritystä suositaan erityisesti perhojen viskomiseen virvelillä, mutta toki perhon tilalla voi lennättää mitä hyvänsä muutakin viehettä. Olkoonkin, että systeemin heittäminen on hiukan tavallista hankalampaa.

Käypäinen painotussysteemi myös koskihommiin on sama, josta jigaajat käyttävät termiä dropshot eli pohjapaino. Siinä paino solmitaan siiman päähän ja viehe, lähinnä painottamaton jigi tai perho, lyhyeen siimatapsiin tai suoraan pääsiimaan esimerkiksi puolen metrin päähän painosta. Toki tämänkin systeemin menestyksekäs uittaminen edellyttää kohtuullisen ”siistiä” pohjaa, jottei paino jää kiinni jatkuvasti.

Myös pintaviehe saattaa toimia

Jottei lukijalle tulisi väärä käsitys aiheesta, aina ei suinkaan ole tarpeen toimittaa tarjousta syvälle, vaan pintaviehekin saattaa toimia loistavasti. Näin erityisesti kirkkaissa vesissä ja silloin, kun kalojen luontainen saalistusaktiviteetti on suuntautunut pinnalle. Tästä mahdollisuudesta lisää jäljempänä.

Mutta mistä sitten kalan löytää? Milloin? Mitä viehettä sille kannattaa tarjota? Ja miten sitä olisi viisainta uittaa? Muun muassa näihin etsimme vastauksia tarkastelemalla asioita kalalajikohtaisesti.

Kirjolohi nappaa viileässä vedessä

Paljon parjaustakin osakseen saanut kirjolohi on tavallaan pelastus ainakin eteläsuomalaiselle koskikalastukselle. Sen ansiosta kovan kalastuspaineen riivaamilla koskilla pystytään ylläpitämään edes kohtuullista saaliinsaamisen todennäköisyyttä.

Kirren ansiosta pyyntipainetta saadaan ohjattua pois uhanalaisen taimenen asuttamilta reviireiltä, eikä istutuskalan kyseessä ollessa tarvitse potea huonoa omaatuntoa, vaikka saaliin kolkkaa ja valmistaa kotona ruoaksi.

Sitä paitsi kirjolohi on erinomaisen kiukkuinen vastus siiman päässä, eikä suinkaan helppo huijattava, vaikka tankkiauton jälkeiset hetket saattavatkin sellaisen illuusion luoda.

Kirjolohi suosii muiden lohikalojen tavoin viileitä vesiä, joten sen parasta pyyntiaikaa ovat kuukaudet kesän kummallakin puolella. Vedenlämmön ylittäessä kaksikymmentä astetta kala muuttuu ruokahaluttomaksi ja entistäkin vaikeammaksi pyydettäväksi. Edes lisäistutukset eivät silloin auta, ja monissa kohteissa ne lopetetaankin kesähelteiden ajaksi.

Ottipaikat vaihtuvat vesien lämmetessä

Myös ottipaikat riippuvat veden lämmöstä. Lämpötilan ollessa lähellä nollaa kalat suosivat mietovirtaisia nivoja ja suvantoja. Koskissa ne pysyttelevät suojaisimmissa reunapoteroissa, syvemmissä montuissa ja isojen kivien muodostamissa huopeissa.

Lämpötilan kohotessa reilusti kymmenen asteen paremmalle puolelle kaloja alkaa löytää jo hyvinkin kuohuvista virranosista, samalla kun suvannot lakkaavat kiinnostamasta. Myös vieheen uittaminen saa nyt olla jonkin verran nopeampaa kuin kylmän veden aikaan.

Koska kirjolohikosket kärsivät kalastuspaineesta, istukkaista kehittyy nopeasti ”kaiken nähneitä” viehetuntijoita, eikä niiden pettäminen ole helppoa. Tällöin kannattaa kokeilla vieheen koon pienentämistä ja siiman ohentamista yhdistettynä lujaan uskoon tekemiseensä. Tärppihetkiä tulee myös oppineille kaloille, ja silloin vieheen on syytä olla vedessä.

Aamun ensimmäinen etulyöntiasemassa

Erittäin tärkeä merkitys on kalapaikan ajoittaisella rauhoittumisella. Jos suosittu ottimonttu saa olla vaikkapa vain tunnin ilman, että kukaan upottaa sinne viehettä, mahdollisuudet tärppiin paranevat oleellisesti. Samasta syystä aamun ensimmäinen kalastaja on etulyöntiasemassa myöhemmin tuleviin nähden.

Virvelikalastajan vieheistä ehkä klassisimmat kirrenpettimet ovat viiden sentin Räsänen, Bete Lotto 9 ja 12 grammaa sekä neljän sentin Salmo Hornet syvännelevyllä varustettuna. Myös Rapalalta löytyy kelpo työkaluja, vaikkapa Shad Rap Deep Runnerin pienin koko. Tässä yhteydessä ei myöskään voida ohittaa liitsejä, joiden tunnetuin valmistaja on Markku Autio Ylöjärveltä.

Värinkin merkitys on oleellinen. Kirjolohta kosiskellaan räikeillä karamelliväreillä varsinkin heti kohta istutuksen jälkeen, mutta niiden lumon haihduttua voivat maanläheisemmät sävyt pelastaa päivän. Vaihtelua kannattaa harrastaa.

Ahven on kesäkoskien kala

Kun vesi on lämmintä ja jalokalojen ottihalut olemattomat, hauskaa koskikalastusta pääsee kokemaan kansalliskalojemme ahventen parissa. Ahvenia löytyy lähes koskesta kuin koskesta, varmimmin kuitenkin silloin, kun lähellä on järvi, josta raitapaidat voivat virrassa piipahtaa.

Virtaava vesi vetää puoleensa monenlaisia ahvenen suuhun sopivia pikkukaloja, vapun tienoilla ensin kutemaan saapuvia kuoreita ja hiukan myöhemmin salakoita, särkiä ynnä muita herkkupaloja. Myöhemmin kesällä koskien reunoilla parveilevat lukuisten lajien kevätkuduista kuoriutuneet poikaset. Myös vesihyönteistarjonta on runsasta, joten ei ihme, että assutkin virran pyörteissä viihtyvät.

Ahvenia voi narrailla monenlaisilla pikkuvieheillä. Jokainen tietää Meppsin ja Vibraxin tyyppisten lippojen sekä terävästi tiristävien UL-vaappujen tehon, joten ei niistä tässä sen enempää. Otettakoon sen sijaan esille kaksi hieman tuntemattomampaa mutta silti ääritehokasta vieheryhmää.

Nirhat ja mikrojigit

Ensimmäisenä nirha, joka on useimmiten kynämäisen solakka vaappumainen viehe ilman nokkalevyä. Nirha kulkee pintakalvossa siihen viivaa viistäen, ja vapatyöskentelyllä kalastaja pystyy menoa elävöittämään haluamallaan tavalla.

Kun ahvenet saalistavat pikkukaloja pinnasta, nirha on verrattoman hauska ja pyytävyydeltään ylivertainen viehe, johon saattaa posauttaa myös hauki, taimen tai vaikka toutain. Nirhakalastus on myös huoletonta, sillä pohjatärpeistä ei ole pelkoa matalissakaan paikoissa.

Toisena tehovieheenä ottakaamme esille mikrojigit. Nämä aivan viime vuosina yleistyneet jigit ovat tosiaankin nimensä mukaisia, kooltaan vain muutaman sentin pituisia ja ohuudeltaan mallia surviaisen tai kärpäsen toukka. Vähäisestä koosta johtuen mikrojigi koukutetaan mieluiten pieneen volframimormyskaan.

Näitä pienokaisia heitettäessä myös siiman tulee olla ohuinta mitä markkinoilta löytyy, luokkaa 0,04-0,06 millin kuitua. Sitten käytössä on todellinen tehoviehe, johon ahvenen ohella hullaantuvat kaikenkarvaiset särkikalat, kirjolohet, harjukset, siiat ja monet muut vesieläimet.

Kuha pitää virtavedestä

Kuha vaeltaa koskeen mielellään alapuolisesta järvestä tai merestä, varsinkin jos kysymyksessä on puroa suurempi virta täynnä pikkukaloja. Isojen jokien syvillä ja mietovirtaisilla suvantoalueilla kuhat voivat myös talvehtia. Varmimmin kiiluvasilmäisiä tapaa joista kuitenkin vasta vesien reilusti lämmettyä ja kudunjälkeisen tankkausvaiheen käynnistyttyä. Tällöin eletään yleensä jo toukokuun loppua tai kesäkuuta.

Parhaita ottipaikkoja ovat koskien syvät loppuliu´ut. Kuha ei viihdy kovan keskivirran alueella, vaan hakee sen reunoilta tyynempiä virtauksia ja suojaisia pohjapoteroita. Illan hämärissä kalat voivat nousta jopa pintaan saalistamaan, mutta päiväaikaan niitä narrataan aivan pohjan tuntumasta.

Heittokalastajan kuhaviehe numero yksi on koskillakin jigi. Koska viehe pitää saada pohjan tuntumaan ja virtavesillä pohjat ovat tunnetusti melkoisia vieherohmuja, edullinen pehmoviehe on siinäkin mielessä hyvä valinta.

Viehemenetyksiä voi karsia käyttämällä reilun paksuista, esimerkiksi 0,25-0,30-millistä kuitusiimaa ja kohtuullisen meltolankaisia jigipäitä, jolloin koukun voi vetää suoraksi kivestä kiskottaessa. Hyvä koukku kestää useammankin suoristuksen, takaisin vääntämisen ja teroittamisen.

Jigin kokoa kannattaa pienentää

Koskilla toimivat käytännössä samat jigit kuin seisovissakin vesissä. Ehkä kokoa kannattaa hieman pienentää, jos on tottunut kuhastelemaan melko suurilla kumeilla. Tällöin virran tarttuminen vieheeseen vähenee ja uittotuntuma paranee.

Tärkeintä on valita juuri sopivan painoinen jigipää, jolla pääsee pohjan tuntumaan mutta joka ei kuitenkaan tömähdä sinne liian herkästi. Jälkimmäisessä tapauksessa viehettä joutuu uittamaan tarpeettoman nopeasti kalastavuuden kustannuksella. Koskensa pohjaprofiilin oppii tuntemaan yritysten ja erehdysten kautta vähitellen, jolloin parhaat uittolinjat hahmottuvat ja viehevero pienenee. Kannattaa myös käyttää hyvin erottuvaa kuitusiimaa, joka auttaa suuresti pohjakosketusten ja tärppien lukemisessa.

Säyne saapuu iltaisin

Säyne on kookkaaksi kasvava särkikala, joka hakeutuu virtaavaan veteen ensimmäisen kerran jo kutuaikanaan keväällä. Isojen kutusäyneiden onkiminen on suosittua ajanvietettä muutamissa rannikolle laskevissa pikkupuroissa. Korttikoskilla sen sijaan ei onkimista sallita.

Virvelikalastaja pääsee tutustumaan säyneisiin varmemmin kesällä vesien kunnolla lämmettyä. Illan hämyssä kosken niskalle tai alasuisteeseen saattaa saapua parvi vantteria taistelijoita, jotka nappaavat esimerkiksi pieneen ahvenkoon vaappuun tai lippaan hanakasti. Myös liitseiksi kutsutut perhojigit ovat tämän helposti yli kilon painoiseksi kasvavan veijarin mieliruokaa.

Ennen säynettä arvostettiin ruokakalana paljonkin, nykyisin kalastajat laskevat sen useimmiten takaisin. Savupöntössä isosta yksilöstä saa kuitenkin mitä maistuvinta evästä, joten ruokakäyttöä kannattaa harkita.

Toutain haastaa kalastajan

Monikiloiseksi varttuvasta toutaimesta on tullut viime vuosina yhä suositumpi pyyntikohde niissä virtavesissä, missä sitä runsaammin esiintyy. Meillä Kokemäenjoen vesistö on lajin ydinesiintymisaluetta, mutta pääsee tähän vielä 1980-luvulla uhanalaiseen mutta nykyään enää silmälläpidettävään otukseen tutustumaan myös Kymijoella, Vantaalla ja muutamissa muissakin Etelä-Suomen virroissa.

Särkikaloihin kuuluva toutain on sukukuntansa yleisistä elintavoista poiketen peto, joka saalistaa etenkin nivoissa ja suvannoissa parveilevia salakoita. Se saalistaa usein reilun pärskeen kera, mikä ei jää kalastajilta huomaamatta. Silti turbosärjen houkutteleminen siiman jatkeeksi on vaikeampaa kuin kenties minkään muun kotimaisen petokalan.

Toutain vaeltaa virtoihin kutemaan keväällä pian jäiden väistyttyä. Esimerkiksi Lempäälän Kuokkalankoskilla, joiden syvät nivat ovat maamme kenties parhaita paikkoja päästä kamppailemaan jopa ennätyskokoisten toutainten kanssa, kalastajat aloittavat heittotalkoonsa huhtikuun loppupuolella. Tuolloin naaraskalojen painoa lisää mätilasti ja suurimmat vonkaleet voivat heilauttaa puntariin jopa yli kuusi kiloa.

Syönti herkistyy kudun jälkeen

Toutain kutee koskissa toukokuun alkupuolella. Sen jälkeen ne ryhtyvät hankkimaan täytettä tyhjentyneisiin vatsoihinsa ja iskevät tavallista herkemmin myös vieheisiin. Niitä voivat olla esimerkiksi pienehköt – keskikokoiset taimentyylin lusikat, salakan malliset vaaput, lipatkin.
Pintatoimintaa esiintyessä myös nirhat ja popperit ovat kokeilemisen arvoisia.

Kuokkalankoskilla viime vuosien ylivoimaiseksi vieheeksi on kuitenkin osoittautunut Spinmad Blade Bait King, pajunlehden mallinen voimakkaasti värisevä peltiläpykkä.

Ennen kutua uistinta kannattaa uittaa hiukan syvemmällä kuin kudun jälkeen, jolloin toutaimen saalistus keskittyy pinnan tuntumaan. Moni on myös todennut, ettei toutainviehettä voi uittaa liian nopeasti, joten vauhtiakin voi kokeilla tehokeinona erityisesti lämpöiseen aikaan.

Kärsivällisyys on toutaimen pyynnissä tärkeä ominaisuus, eikä nollapäivien pidä antaa lannistaa. Sellaisia sattuu tässä lajissa vääjäämättä.

Teksti ja kuvat: Jari Tuiskunen