Tämän vuoden seurajoukkueiden kilpaonginnan MM-kisa käytiin Unkarissa 24-25. päivänä kesäkuuta paikassa nimeltä Szeged. Suomea kilpailussa edusti Team Colmic Finland – Lempäälän Kalakerho. Joukkueessa onkivat Seppo Pönni, Pekka Rintamaa, Erkki Lavonen, Tero Kankaanpää ja Ville Lehtinen.

Joukkueen kapteeneina toimivat Ramon Pasmans, Dieter Breuer ja Mika Kankaanpää. Lisäksi viikonloppuna meitä avustivat myös Tom Sirviö ja hänen tyttärensä. Pääasiallisesti onkipaikkamme Szegedissä toimii soutustadionina ja kalankasvatusaltaana. Siellä on kuitenkin myös onkijat otettu huomioon hienosti ja puitteet olivat mitä mainioimmat.

Paikan kalasto koostuu pääasiassa istutetuista viljelykarpeista (0,5-5 kg), ruohokarpeista (1-5 kg), piikkimonneista, carassioista, pikkulahnoista, pasureista ja salakoista. Läiskyttelyistä ja lukuisista näköhavainnoista päätellen oli veteen laskettu myöskin toutainta, kuhaa ja säkiöitä eli monneja pikkukalojen kääpiöitymistä rajoittamaan.

Valmistautumista kevättalvesta asti

Reissuun valmistautumisen aloitimme jo kevättalvella hankkimalla tietoa paikasta ja sen kalastosta. Ramon oli jo vuosien ajan käynyt paikan päällä keväisin Waltterland masters -kisoissa, joten hajua oli mitä tuleman pitää. Toisaalta tiedossa oli myös, että paikka oli menossa remonttiin tulevaisuuden MM-onkikilpailuja ja -soutukilpailujen televisiointeja silmällä pitäen.

Kalastoa oli jo ruvettu supistamaan. Lisäksi kevätkalastus myöskin mitä luultavimmin poikkesi onkimisesta kesähelteillä, joten monta kiveä oli jätetty käännettäväksi. Koko porukka kävi hakemassa salakkatuntumaa, jopa Seppo. Bulla Bungeja käytiin myös kokeilemassa – kellä sellaisia nyt sitten sattui olemaan – jo Suomessa paikallisilla karppivesillä.

Tälläkin kertaa jonkun oli mentävä kamojen takia autolla. Nyt se joku oli Erkki, koska hänellä on paku. Onhan sellainen toki minullakin, mutta jostain kumman syystä ajaminen Euroopan halki tällä ruosteen, satojentuhansien kilometrien ja kalanliman mureuttamalla Hiacella ei tainnut juolahtaa kenenkään mieleen. Minä sitten lupauduin kartanlukijaksi ja lupasin myös kertoilla kalajuttuja, ettei kuskin silmäluomia ala painaa liikaa.

Pitkä taival kisapaikalle

Reissuun lähdettiin Helsingistä, josta vetäistiin aamulaivalla yli Suomenlahden. Sitten Via Balticaa myötä ”alamäkeen” kohti Unkaria. Pakko myöntää, että on se aika pitkä taipale, vaikka matkalla yövyttiinkin. Siinä ei kuorsailut häirinneet, kun päivän töllöttelee maisemia, jotka kieltämättä olivat mitä mainioimpia, mutta rajansa kaikella.

Aamulla virkeänä ja hyvin huilatun yön jälkeen jatkettiin matkaa ja iltapuolesta saavuttiinkin jo Unkariin. Pikaisesti poikettiin paikallisessa ravitsemusliikkeessä ja vähän vähemmän pikaisesti Waltterlandin myymälässä. Muukin ryhmä oli samoissa merkeissä toisella puolella kylää saavuttuaan lentäen Budapestiin. Loppusiirtymä kisakaupunkiin ja keskittyminen treeniviikon ponnistuksiin saattoi alkaa.

Sunnuntaiaamun valjetessa käväistiin katsomassa mestaa ja jösses, millainen paikka. Oli tikkusuoraa rantaa ja leikattu nurmikko. Siihen kun pakin pudotti maanantaina sopivasti, niin kinttuja ei tarvinnut siirtää koko viikkoon. Rannassa evästeli 2-3 kg kalleja kuin porsaita ruokaa odottelemassa, ja aurinko paistoi lämpimästi. Aika hienoo…

Treeniviikko alkuun salakoilla

Treeniviikko aloitettiin maanantaina siten, että jotkut vetivät salakkaa, toiset enempi, toiset vähempi. Karppejakin alkoi pikkuhiljaa nousta, samoin salakoita, mutta ennakkotiedoista ja aatoksista poiketen ne olivat todella pientä ja suorastaan tuskaisia pyydettäviä. Joukossa oli toki 20 gramman kaloja, mutta suurin osa oli pientä nilliä, jolla ei tehnyt mitään.

Salakat myös olivat kudulla ja niitä tuntui alituiseen joku peto jahtaavan. Muutamassa päivässä hylkäsimme salakat ja suunnitelmaan tuli niiden tilalle kissakaloja ja pikkulahnoja. Niitä sai läheltä ensimmäisen kynnyksen alta aika ajoin hyvinkin. Samalla siitä sai joitain karppeja bonuksena, kun 13 metrin maila sai levätä ja kasata kaloja.

Kalaa nousi välillä hyvinkin, mutta kuten aina tunnuimme olevan askeleen takamatkalla ja kilomme raahasivat muista jäljessä. Raastavinta oli, että kun jokin systeemi toimi, se ei kuitenkaan toiminut koko ajan. Juonesta ei siis oikein päässyt kiinni, vaikka kaloja saikin.

Oikeat välineet löytyivät

Kalat tuntuivat myös vaativan, että kaikki syöttää ja ylläpitää sitä koko ajan. Jos naapurisi ei onkinut, vaan lähti johonkin, niin sinunkin syöntisi oli vaarassa hävitä. Sektorisaaliit vaihtelivat 5-30 kg välillä ja sellainen 15 kg tuntui olevan perussäkki, jolla ei kamalasti pisteitä tulisi. Veden syvyys 13 metrin partilla oli 2,5 metriä ja joka puolella sama.

Kohoina parhaiten toimivat 1-2 g kohot ja lähimonneja/littusia ongittiin 1-0,8 g kohoilla, siimat olivat 0,16-0,15 ja koukkukoko 16-12 (hayabusa karppikoukut), nauhana olivat 1,9-2,5 holo- tai harmaa hydro-nauha.

Sitä sai nauhaa tulla reippaasti, kun karppi oli koukussa ja pikku pyörittelyn jälkeen maila taakse kärki varovasti sivulle. Ideaalitilanteessa, kun Stonfo oli näkyvillä, tumppu haavin varteen kiinni ja köllikkä yhdellä ruopaisulla suurisilmäiseen havaspussukkaan. Ihan joka karppi ei tullut näin hienosti. Kalantulo kiihtyi viikon kuluessa, kuten olettaa saattaa, ja 3-4 kg bonuskaloja alkoi tulla sieltä täältä.

Kaikki aloittaisivat karpilla

Viikko kului liian nopeasti, mutta kisaan päästiin kuitenkin jonkinlaisen itsetunnon vallitessa, kun tulokset olivat parantuneet koko ajan ja jokainen oli päässyt bonuskarpin kanssa pönökuviakin otattamaan.

Srategia oli onkia karppia 13 metrin partilla, ja jos sitä ei tule, niin littuja ja ”mönniä” rannasta, mutta sellaisilla romuilla, että vahinko-kallekin tulee ylös. Kaikki aloittaisivat karpilla, koska aloituksemme oli ollut vahva loppuviikosta.

Karpille pistettiin neljä pikku paakkua paikallista karppimäskiä, ei juuri mitään toukkatavaraa. Muutama paakku leamia (riveriä madoilla) ja sitten perään maissia kupilla oikein kunnon annos niin, että maissi tuli mäskin eteen ulkoapäin katsoen. Maissien joukkoon tuli vielä keitettyä hamppua.

Mitään lihaa ei sinne voinut pistää, kun jo treeneissä selvisi, että aivan tolkuttoman paljon piikkimonnia tuli paikalle, jos menit laittamaan sekaan yhdenkin madon. Rantaan pistettiin jokeria ja pinkietä tapettuna sekä vähän maissia ja mäskiä. Loppuviikon patsastelujen ja avajaisten yms. jälkeen lauantai oli käsillä ja päästäisiin tositoimiin.

Kuppi killui vedessä

Oma ruutuni oli keskellä A-sektoria pienellä betonitasanteella. Täältä oli ilmeisesti kuvattu aiemmin soutukisoja. Toiselle puolelleni tuli kaveri Tsekistä ja toiselle puolelle Irlannista. Näissä kisoissa pitää olla tyytyväinen, kun voittaa vieruskaverinsa. Sitä lähdettiin nytkin hakemaan.

Kupittelin sovitut mäskit veteen, mutta viimeistä pallukkaa viedessä kuului plop ja kuppini killui vedessä. Ramon tuli onneksi paikalle fillareineen ja lupasi yrittää hommata minulle jostain kuppikärsän. Samalla alkoi onginta-aika, ja menin ulos samalla, kun höpöttelin Ramonille kuppikarsästä ja ruututuomarille sen tuomisesta ruutuun. Silloin näkyi silmäkulmasta liikahdus.

Koho katosi, refleksitartutus ja 10 metriä nauhaa ulos suuren kalan merkiksi. Taltuttelin jutaanin noin 20 minuutissa haaviin (noin 3 kg) ja kohta sen jälkeen Ramon toikin Erkiltä lainatun reservikuppikärjen ja pääsin jatkamaan kupittelua. Mitään ei kuitenkaan enää kuulunut, vaan toiset karpit olivat poistuneet muualle.

Vedin niiden sijasta pikku monneja rannasta noin 20 kpl ja onnistuin saamaan yhden noin kilon bonuskarpin sekaan ryyditettynä muutamalla skimmeri-lahnalla ja yhden suuren pasurin. Vieruskavereillakin oli hiljaista, molemmat saivat joitain karppeja, mutta ei mitään ihmeitä.

Villellä kulki

Viimeisellä tunnilla kuulin Ramonilta, että Villellä menee hyvin, mutta muut olivat vaikeuksissa. Olin hänen mukaansa noin kymmenes, kun toinen pää sektorista veti karppia kuin yötä. Kova kupittelu auttoi lopussa, ja sain muutaman karpin sekä yhden karassion 13 metrin vavalta, karkuutin vain yhden.

Puntarin tullessa kohdalleni erän päätyttyä olin kärjessä, mutta valitettavasti irlantilaisen jälkeen oli kalaa ihan toiseen malliin. Olisin tarvinnut yhden karpin lisää ja sijoitukseni olisi noussut komeasti, vaikka vierustoverit voitinkin reilusti.

Valitettavasti ei muillakaan suomalaisilla oikein kulkenut, paitsi Villellä. Hän oli käynyt eeppisen taistelun englantilaisen kanssa, mutta hävinnyt katkerasti lopussa. Olimme sijalla 22 ensimmäisen erän jälkeen.

Monninonginta päätettiin lopettaa

Kovat suunnitelmat noususta tehtiin huoneissa ja aamulla oli Lempäälän koneet taas ruoskittu huippuiskuun tai iskuun nyt kuitenkin. Oma tieni johti tällä kertaa D-sektorille kuulemma kalaisaan kohtaan.

Olimme palavereissamme päättäneet leikata syöttöä ja tiputtaa ne muutamatkin kärpäset pois mäskistä sekä vähentää maissin määrää puoleen. Tämä oli joukkuepäätös, jolla pyrittiin estämään kalojen lainerit, joista olimme kärsineet koko viikon. Ne syntyivät, kun kymmenet karpit evillään tökkivät siimaa tungeksiessaan syömään maisseja pohjalta. Monnionginta oli päätetty lopettaa.

Kotimaassa karppeja syötetään hillitysti muutama jyvä kerrallaan niin, etteivät kalat sotkisi vettä evillään, vaan houkuteltu kala tulisi mahdollisimman pian ongittua sumppuun ja sitten vasta seuraava.

Kun onginta alkoi, mitään ei tapahtunut, vaikka vierestä kaverit alkoivat vetää kuin yötä, mutta minulla ei edes laineria. Tunnin kuluttua naapurilla oli jo 5 karppia, toisella ranskalaisella 14, minulla yhtäkään.

Käskynä syöttää enemmän

Takamiehistö oli tehnyt huomioita ja käsky kävi syöttää enemmän. Niin myös tein. Tämän jälkeen vieläkin lisäsin ruoan (maissin) määrää. Kopioin ranskalaista ja kippasin sen korkealta niin, että kohina vaan kävi.

Seuraavaan tuntiin sain 3 karppia, sitten 5 ja viimeiseen vielä 8. Aloin myös nostella eli pilkkiä ja alensin syvyyden lähes nolla ylisyvään. Sillä alkoi mättäminen ja vielä viime minuuteillakin sain yhden karpin ja lisäksi karkuutin useita.

Kalani olivat pieniä muitten kaloihin verrattuna, mutta olin lopussa noussut lukumäärissä ja kuin ihmeen kaupalla piessyt naapurit. Olin lopulta kuudes. Muutkin olivat kahlanneet syvällä, paitsi Erkki, joka onnistuneesti keplotteli itsensä neljänneksi kovassa seurassa.

Jälkiviisauksia

Mitä olisi pitänyt tehdä? Jälkikäteen on helppoa olla viisas. Tavallaan oli selvää, että tämä ei ollut kilpailu, josta mitalisadetta tulisi. Vastustajat onkivat tuhansia karppeja, Ramon ehkä satoja vuodessa. Me ehkä koko joukkueena 20 kpl.

Paikka oli maailman suurin kaupallinen kalastamo, johon porukka tulee, ostaa luvan ja päivänpäätteeksi saa viedä 2 kallea mukanaan kotiin savustukseen. Istutukset ovat valtavia. Ilmeisesti nämä kalat on ruokittu lapioimalla maissia veteen ja ne ovat tottuneet kilpailemaan ravinnosta toisin kuin meikäläiset lampikalat, jotka menevät ihan sekaisin, kun kerrankin on ruokaa.

Kippaamalla koko kipollisen maissia joka kalalle ja isoille 2 kippoa korkealta niin, että kohisee. Koukkuun 2 maissia ja nostelemaan syöttiä tauotta ylös alas lyhyellä siimalla, jolloin kala tartuttaa itse itsensä. Tämä ainakin toimi. Mielestäni olisimme ansainneet hivenen korkeammankin sijoituksen, mutta esimerkiksi Sepon vavan katkeaminen heti alussa pilasi koko erän.

Silti oli onnistunut reissu

Reissu oli tuloksista huolimatta onnistunut. Mitään haavereita ei käynyt ja tiedän, että palasimme entistäkin kovempana joukkueena Suomeen. Osoituksena tästä voitimme jälleen SM-kilpailun, joten ensi vuonna vedetään barbeja Kroatiassa, jos hengissä vaan ollaan.

Suurkiitokset tukijoille DEKRA, Onkitukku ja SVK! Ilman teitä tämäkään reissu ei olisi ollut mahdollinen. Erityiskiitokset myös kapteeneille, jotka jaksoivat meidän ukkeleitten kiukuttelua kuunnella kokoviikon, ja tietysti kotijoukoille, jotka viettivät kotona juhannusta.

Sijoitukset

1) Ranska 2) Englanti 3) Italia…, 19) Suomi

Teksti: Pekka Rintamaa, Kuvat: Ville Lehtinen