Suomen naisten kilpaonkimaajoukkue taisteli mitaleista helmikuussa Veerenigingissä Etelä-Afrikassa. Naisten MM-onkikilpailu järjestettiin samaan aikaan mastersien MM-kisojen kanssa Vaal-joella. Kisapaikkojen väliä oli vain muutama kilometri.

Joukkueessa kilpailivat Anne Isokorpi, Riitta Isokorpi, Stina Koivisto, Eija Saarela-Mäkynen ja Sarianne Snellman. Kapteenina toimi italialainen Alessandro Carrus ja tukijoukkoina Minna Eskola, Satu Jokipelto-Kiili ja Jaana Vetikko.

Ensimmäiseksi haluan kiittää kaikkia. Kiitos tukijoukoille, jotka työskentelivät taukoamatta seitsemän päivää aamuviidestä iltakuuteen. Kiitos kilpailijoille, sekä naisille että masterseille, jotka näkivät paljon vaivaa kilpaillakseen haastavissa olosuhteissa. Melkein onnistuimme kirjoittamaan uuden sivun suomalaisen kilpaonginnan historiaan. Lopulta jäi harmittamaan, että olimme todella lähellä kahta mitalia. Hävisimme ne toisen kilpailupäivän viimeisen puolen tunnin aikana.

Haastava kilpailupaikka

Kilpailupaikkana Vaal-joki oli erittäin hankala. Varsinkin ensimmäisinä harjoituspäivinä oli vaikeaa ymmärtää, miten saada kaloja. Kolmena ensimmäisenä harjoituspäivänä melkein kaikissa joukkueissa oli kaksi tai kolme kilpailijaa, jotka eivät saaneet saalista ollenkaan. Monet joukkueet saivat huonosti kalaa, mikä vaikeutti hyvän taktiikan tekemistä.

Valitettavasti satunnaiset valtavat monnit näyttivät harjoitusten perusteella olevan avainasemassa kilpailussa pärjäämiseen. Joukkueellamme oli vaikeuksia saada monneja pitkällä partilla. Joitain pienempiä kaloja kyllä tuli, joten keskityimme niihin kalastamalla lyhyemmillä, noin seitsemän metrin pituisilla parteilla. Annoimme muiden joukkueiden taistella monnien nappaamisesta. Tarkoituksemme oli selvittää harjoituksissa, miten houkutella pieniä mudfishejä, yellowfishejä ja moggelseja, ja keskittyä niiden onkimiseen.

Vaal-joki on noin 150 kilometriä pitkä ja sen pohja on hyvin epätasainen. Jopa kahden kilpailuruudun välillä saattoi olla metrin syvyyserot. Näissä matalammissa ruuduissa taktiikan piti olla erilainen.

Taktiikka muutettiin viimeisenä iltana

Haasteenani oli toimia kahden eri joukkueen kapteenina. Sain neuvoja Italian masterseilta, kun näin heidän saavan hyvin saalista lyhyillä vavoilla noin kolmen kilometrin päässä. Yritin soveltaa tätä tekniikkaa myös Suomen naisten kanssa.

Viimeisenä iltana ennen kilpailua muutimme täysin mäskäys- ja kalastustaktiikkamme, koska pienempää kalaa tuli melko hyvin molemmilla kisapaikoilla ja ne pystyivät takaamaan hyvän sijoituksen melkein millä tahansa sektorilla.

Kisaruuduissa oli eroja, eivätkä kaikki kilpailijat voineet kalastaa samalla tavalla lyhyillä vavoilla. Monnit pysyttelivät 11,5 metrin päässä neljän metrin syvyydessä, kun taas pieniä kaloja saatiin 7,5 metrin päästä kolmen metrin syvyydestä. Kaikissa ruuduissa ei ollut samat syvyydet ja joissain ruuduissa 11,5 metrin päässä saattoi olla vain kolme metriä vettä. Silloin 7,5 metrin päässä oli liian matalaa, joten niissä ruuduissa onkiville suunnitelmaa piti muuttaa.

Suunnitelmana oli pienien kalojen kalastaminen 11,5 metrin partilla koko kilpailun ajan niissä ruuduissa, joissa ei voinut kalastaa lähempää. Tällöin mäskäsimme samalla tavalla kuin olisimme mäskänneet lyhyelle vavalle, mutta vähän enemmän. Tämän hoksasimme ensimmäisen kilpailupäivän jälkeen.

Mäskit olivat avainasemassa

Suurimmat erot olivat mäskeissä. Käytössämme oli kahdenlaista paikallista mäskiä, jotka oli tehty maissista. Toista niistä oli hankala käsitellä, eikä se houkutellut pieniä kaloja. Koska se ei houkutellut myöskään paikalle karppeja tai ruohokarppeja, luovuimme ajatuksesta käyttää sitä kilpailussa melkein heti, vaikka jatkoimmekin sen testaamista harjoituspäivinä. Toisella mäskillä oli todella hienojakoinen rakenne ja se kostutettiin samalla tavalla kuin eurooppalaiset mäskit.

Tärkeintä oli, että pystyimme käyttämään sitä niin kuin halusimme. Loimme ensin mäskistä liimin ja matohakkeluksen avulla mäskipatjan joen pohjaan, jonka jälkeen jatkoimme syöttämistä pienillä palloilla sitä sekä lisäksi pehmeillä mäskipalloilla, joissa ei ollut liimiä tai matoja. Pehmeät pallot loivat hajoavan mäskipilven veteen. Aluksi kupitimme mäskipalloja kolme liimillä ja silputuilla madoilla sekä kolme pehmeää pilveä tekevää palloa. Näin uskoimme saavamme kaloja.

Tärkeässä roolissa olivat myös moggelsit, jotka näyttivät samalta kuin meidän mulletimme. Ne uivat pinnassa erityisesti sateisina päivinä, joita kisaviikon aikana oli paljon, ja tykkäsivät uida mäskipilvessä. Moggelsit seurasivat pilveä, kunnes löysivät pohjalta matoja. Monista hutivedoista huolimatta onnistuimme saamaan enemmän moggelseja kuin muut joukkueet.

Ekan päivän jälkeen toisena

Suomen naisilla meni yllättävän hienosti kilpailussa tällä haastavalla kisapaikalla. Me saimme kaloja, kun muut eivät. Vieressämme olevat italialaiset eivät saaneet mitään. He mäskäsivät suurempia määriä mäskiä ja saivat kaloja vain yhden tunnin ajan, kunnes syönti lakkasi. Samoin kävi monille muillekin joukkueille ja ensimmäisen kilpailupäivän päätyttyä joukkueemme oli toisena. Mahtavaa! Meillä oli sijoitukset 1-1-4-7-10 eli yhteensä 23 pistettä.

Oli todella sääli, että ensimmäisenä päivänä meillä ei vielä ollut hyvää ratkaisua pienten kalojen saamiseksi 11,5 metrin partilla matalasta vedestä. Lisäksi Sarianne menetti ruudussa A1 suuren monnin, joka nappasi liian myöhään, kolme minuuttia ennen kisan loppumista.

Kun ymmärsimme, miten pitää toimia seuraavana päivänä, meillä oli vielä hyvät mahdollisuudet viedä joukkue mitaleille ja taistella toisesta yksilöllisestä maailmanmestaruudesta mastersien Seppo Pönnin kullan lisäksi.

Mitalihaaveet haihtuivat

Toisena kilpailupäivänä joukkueellemme osui jälleen yksi ruutu, jossa 11,5 metrin partilla päästiin vain kolmen metrin syvyyteen, joten muutimme siellä mäskäyssuunnitelmaamme. Anne Isokorpi onki tällä paikalla. Rehellisesti sanottuna hän teki pienen ihmeen molempina päivinä ja johti toisena kisapäivänä sektorillaan. Annella oli hyvä etulyöntiasema muihin onkijoihin nähden. Hän sai kaksi pistettä, vaikka saikin yliajalla yhden 800 gramman kalan, joka hylättiin.

Taktiikkamme näytti toimivan myös toisena päivänä neljänteen kisatuntiin asti. Seilasimme 23. ja 25. pisteen välillä, jotka olisivat tuoneet meille hopeaa. Mutta sitten italialaiset saivat yllättäen huonon päivän jälkeen napattua valtavan monnin, joka toi heille hopeaa. Muutkin joukkueet alkoivat saada satunnaisia monneja ja toivomme mitalista katosi muutamassa minuutissa ennen kisan loppua.

Harmillisesti kahdella viidestä naisestamme oli huono päivä ja lopulta joukkueemme taipui viidenneksi, mikä on parhaita Suomen naisten sijoituksia. Ja se mitali oli todella lähellä! On myös mainittava, että naisten joukkueemme sai suuret aplodit palkintojenjaossa ja he todella ansaitsivat sen. Me opimme läksymme, ja nyt tiedämme pystyvämme sijoittumaan mitaleille.

Haluan rohkaista kaikkia suomalaisia naisia ja tyttöjä, jotka ovat kiinnostuneita onkimisesta kokeilemaan kilpaongintaa. Menkää onkimaan ja tehkää yhteistyötä, koska kaikki on mahdollista. Suomalaisten naisten sijoitusta kilpaonginnan maailmanmestaruuskisoissa on mahdollista nostaa aina mitaliin saakka. Se ei ole helppoa, mutta tämä joukkue on näyttänyt, että se on mahdollista.

Kapteenin välinesuositukset

Noin 7 metrin partti: siima 0,16 mm, koho 0,75 g, tapsisiima 0,12 mm, koukku no 16, johon 3 pientä katkaistua madon päätä, ylisyvyyttä 4 senttiä.
11,5 metrin partti: siima 0,20-0,22 mm, koho 1,5-2 g, koukku no 6, johon paljon matoja, ylisyvyyttä 20 senttiä.

Teksti: Alessandro Carrus
Käännös: Jenni ja Jaana Vetikko
Kuvat: Alessandro Carrus ja Jaana Vetikko

Tulokset

Naisten joukkueen kapteeni Alessandro Carrus Etelä-Afrikan television haastateltavana

Alkumäskäystä naisten MM-kilpaonginnan treeneissä

Naisten kilpaonkimaajoukkueen kolmas treenipäivä