Sen muistan hyvin, että olin ensimmäisen kerran ongella särjennousussa Espoonjoella 1946 isäni opastamana. Samana keväänä nimittäin voitin suuren pussillisen parasta brasilialaista raakakahvia Stockmannin arpajaisissa, kun ensimmäinen kahvilaiva oli tullut maahan.

Elintarvikepula oli kova vielä monta vuotta sodan jälkeen ja vähäisetkin kalat käytettiin ravinnoksi. Voimassa oli eräänlainen jokamiehen kalastuslaki, sodan aiheuttaman vaikean tilanteen takia. Toin aina kalat, marjat ja sienet kotiin.

Vuonna 1951 säädettiin kalastuslaki, joka tuli voimaan seuraavan vuoden alusta aiheuttaen nopeasti tunnelman kiristymisen kalavesillä. Me koululaiset emme tienneet tietenkään asiasta mitään. Vesiltä häätäminen tulikin yllätyksenä.

Selvisi sittemmin, että uuden lain mukaan vain omassa kunnassa onkiminen oli luvallista. Taoin kuitenkin itselleni romuraudasta tuuran pilkkireiän tekoon. Nämä yritykset onnistuivat, mutta näkyvyys jäällä on armoton ja kiinnijäämisen uhka oli ahdistava.

Samoihin aikoihin Suomen Kalamiesten Keskusliitto (SKK) pyrki helpottamaan kevyimpien kalastusmuotojen, kuten pilkinnän, harrastusmahdollisuuksia tekemällä ehdotuksia lainmuutoksista. Agraari-Suomi ei kuitenkaan ollut valmis edes näin vähäisiin muutoksiin.

SKK:n palvelukseen

Tulin Kalamiesten Keskusliiton palvelukseen elokuussa 1970. Harri Dahlström (1935-2012) oli silloin toiminnanjohtaja. Olin työskennellyt hänen alaisenaan Kalataloussäätiön kalantutkimusosastolla. Hän puhui jo tuolloin kalastuslain jälkeenjääneisyydestä ja kansalaisten epätasa-arvosta kalastusharrastuksen suhteen.

Pidimme kovenevaa ääntä muutostarpeista ja tämä osaltaan synnytti idean kaikkien kalastusjärjestöjen keskittämiseksi yhteen taloudellisin ja tehollisin perustein. Me olisimme siinä jääneet unohduksiin.

Tietämys kaloista ja kalavesistä sekä niiden tuottokyvystä hypähti uudelle tasolle, kun tohtori Lasse Hakkari laski karun Pohjois-Konneveden tuotantomallin. Muistaakseni hän sai perustaksi yli 600 kg/ha/vuosi. Tästä eläinplanktonia oli 150 kiloa ja pelkästään muikkua 35 kiloa.

Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen tutkijat Hannu Lehtonen (myöhemmin professori) ja Kalervo Salojärvi kirjoittivat Kalamies-lehteemme jutun, jossa käsiteltiin muun muassa kalastajaryhmiä ja niihin liittyviä asioita. Se oli liikaa Suomen Kalastusyhdistykselle (myöhemmin Kalatalouden Keskusliitto), joka on kalavesien omistajajärjestö.

Ymmärsin, että vähänkään sosiaalisia asioita ei ole suotavaa tutkia. Paineet kuitenkin nousivat ja vuoden 1977 komiteamietinnön pohjalta valmisteltiin lainmuutosta. Tässä työssä juuri pilkkionginta oli vaikein asia. Sen eteenpäinviemiseksi olimme keränneet laajan 80 000 allekirjoittajan adressin, joka luovutettiin eduskunnalle.

Esitys läänikohtaisesta pilkkikortista

Uudessa hallituksessa kalastusasiat annettiin hoidettavaksi liikenneministeri Veikko Saarrolle (Skdl). Hän piti tervehdyspuheen SM-pilkissä Ryökäsvedellä 1978 luvaten myönteistä ratkaisua. Tämä poiki hauskoja poliittisia pilapiirroksia lehtiin ja monenlaista ymmärtämystä. Keskustan pää-äänenkannattajan pakinoitsija ”Hela” vertasi pilkkijää shakinpelaajaan, mitä tulee yhteiskunnalliseen uhkaan.

Vuonna 1980 annettiin hallituksen esitys, joka sisälsi läänikohtaisen pilkkikortin. Rkp:n ministerit Christoffer Taxell ja Pär Stenbäck kritisoivat kesäpuheissaan 1981 esitystä todeten pilkkimisen muodostavan uhan saaristolle. Muita alueita he eivät maininneet.

Rkp iski vielä loppuvuodesta 1981 yrittäen estää lakiehdotuksen etenemistä. Tämän johdosta liittohallituksemme puheenjohtaja Toivo Koivisto laati Kalamies-lehteen pääkirjoituksen, jossa oli kohta: ”Sanomme ystävyyden irti koko ruotsalaisporukasta.”

Tällä hän tarkoitti Rkp:n eduskuntaryhmää, joka kokonaisuudessaan äänesti 5.1.1982 kolmannessa äänestyksessä läänikohtaisen pilkkikortin tuonutta lakiuudistusta vastaan. Toki muidenkaan puolueiden lakia vastustaneita kansanedustajia ei pitänyt tulevaisuudessa äänestää, vaan äänet piti antaa muille ehdokkaille. Kalamiesten Keskusliiton puheenjohtaja Erkki Tuuli puolestaan luonnehti tapahtunutta upean juhlallisesti: ”Suomen kansa on ottanut takaisin sille kuuluvan oikeuden.”

”Hiekkaa rattaissa”

Kun pilkkikortin vastustajat keskittyivät vain sen torjuntaan, heille kai jäi toisarvoiseksi, että samalla valtiolle muodostettiin läänikohtainen piiriverkosto viranomaisineen (kalastuspiirit, kalatalousjohtajat (ym.). Rakennelma kehittyi verkkaisesti ja vuosikymmenen puolivälissä syntyi riitaa Kalatalouden Keskusliiton ja maa- ja metsätalousministeriön välille.

Ministeriön lakimies Marjatta Hiekka opasti omistajajärjestöä oikeissa menettelyissä. Hän sai kuitenkin vastaansa arvion, että ”hiekkaa on mennyt rattaisiin”. Ministeriön ylijohtaja Heikki Suomus joutui toteamaan kuivasti, että kysymys on luetun ymmärtämisestä”. Maaseudun tulevaisuus arvosteli uutta kalataloushallinnon osaa pääkirjoituksessaan ja esitti epäilyksiä nimitetyistä kalatalousjohtajista.

Viehekorttiadressi eduskunnalle

Pillkikortit ja kalastuksenhoitomaksut olivat erillään, rahaa kertyi ja järjestelyyn totuttiin. Mitään katastrofeja ei syntynyt – Suomenmaan pakinoitsija Hela oli ollut oikeassa. Koska myös maksulliseen viehekalaan pääsy oli vaikeaa hyvin monista syistä, päätimme lähteä sitä helpottamaan samaan tapaan kuin pilkkimistä. Lähes satatuhantinen viehekorttiadressi luovutettiin eduskunnalle vuonna 1989.

Tämä aiheutti reagointeja, jotka poikkesivat vuosikymmenen takaisesta. Esimerkiksi Kalatalouden Keskusliitto yritti tarjota puheenjohtajansa Hannele Pokan johdolla ”Kalapassia”, joka olisi korvannut kalastuskortin ja läänikohtaisen pilkkikortin. Lisäksi se pyrki muodostamaan nopeasti kalastusaluekohtaisia viehelupia. Niitä syntyikin, mutta pääasiassa vain sinne, missä muutoinkin oli viehelupia kaupan.

Pokan esittämä Kalapassi olisi oikeuttanut onkimaan ja pilkkimään koko valtakunnan alueella. Muuhun kalastukseen ja ravustukseen olisi kuitenkin tarvittu edelleen vesialueen omistajan tai kalastusalueen lupa. Passin hinnaksi kaavailtiin 60-80 markkaa.

Kalapassin käyttöönotto olisi merkinnyt myös sitä, että kalastuspiirit ja niiden toimenkuva olisivat kokonaan poistuneet. Tilalle olisi tullut 20 kalastusalueiden palvelukeskusta, joiden työtä olisi ohjannut Kalatalouden Keskusliiton tyyppinen yhdistys.

Kalamies-lehden pääkirjoituksessa (2/1992) todettiinkin, että on valitettavaa, että Kalatalouden Keskusliitto on valmis kehittämään lupajärjestelmää kepulikonstein, kun järkeviäkin vaihtoehtoja on tarjolla. Sellaisiksi lehti luettelee pilkinnän ja onginnan muuttamisen jokamiehen oikeuksiksi sekä lupajärjestelmän selkeyttämisen läänikohtaisen viehekortin pohjalta.

Kalastuksenhoitomaksuun 167 prosentin korotus

Hannele Pokan (Kesk.) toimiessa oikeusministerinä muutettiin kalastuslakia niin, että kalastuksenhoitomaksu nousi vuoden 1994 alusta 167 prosenttia, mutta sisälsi pilkkimisoikeuden melkein valtakunnallisesti. Mukava asia pilkkijälle, mutta ei maaseudun mummolle, joka pitää laiturin nokassa katiskaa omilla vesillään.

Samassa yhteydessä muutettiin myös kalastusasetusta. Siinä onginta määriteltiin tieteelliseen tapaan osien luettelolla ynnä muulla lähes sadalla sanalla, kun taas isorysästä selvittiin runsaalla kolmellakymmenellä. Irvokas tuote lienee työstetty Kalatalouden Keskusliitossa ja kertoo vihasta ja ylenkatseesta.

Edellä mainitun kalastuslain muutoksen yhteydessä eduskunta velvoitti hallitusta tutkimaan läänikohtaisen viehekalastusluvan käyttöönoton edellytykset. Tähän työhön asetettiin työryhmä (ns. vapakalastustyöryhmä), jonka esitys luovutettiin ministerille keväällä 1995. Työryhmän kokoonpano oli etukäteen tarkoin laskettu niin, että se päätyi vain kalastusaluekohtaiseen lupaan.

Kalamiesten Keskusliittoa työryhmässä edustanut Kalevi Hietala jätti esityksestä eriävän mielipiteen, jossa hän viittasi eduskunnan tahtoon ja totesi, että kalastusaluekohtainen lupajärjestelmä ei paranna riittävästi kansalaisten viehekalastusmahdollisuuksia. Omassa esityksessään hän ehdotti, että kalastuskortin yhteyteen olisi luotava viehelupa, jolloin yhdellä kortilla voisi maksaa kalastuksenhoitomaksun ja viehekortin haluttuun lääniin.

Puolueilta puuttuivat omat kalastusohjelmat

Keväällä 1995 oli eduskuntavaalit ja teimme Kalamiehestä vaalinumeron ennen vaaleja. Keräsin puolueiden kalatalousohjelmat toimitukseen tai pyysin puoluetoimistot niitä laatimaan sikäli kuin asia kiinnostaisi. Ihmettelen vieläkin tuloksen heikkoutta.

Luulisi, että näin runsasvesistöisessä maassa, jossa kalastus on yksi kansallisharrastuksista, oman kalastusohjelman tärkeys olisi oivallettu. Sdp oli ainoa puolue, jolla on kunnollinen ohjelma.
Kokoomuksen ohjelmassa ei lukenut muuta kuin ”kotimaista jokirapua suojeltava vesistöjen latvoilla.” No, onhan sekin oikein. Rkp:n ohjelma oli selkeä, mutta ei sisältänyt uusia asioita. Monilla ei ollut mitään sanottavaa.

Parikymmentä vuotta aiemmin SMP:n puoluetoimisto otti meihin yhteyttä pyytäen tekemään pohjia kalatalousohjelmaa varten. Ostimme muutaman oluen ja jäimme Harri Dahlströmin kanssa pyyntöä illalla täyttämään.

Siitä tuli tietenkin jokamiehenoikeuksia suosiva. Puoluejohtaja Veikko Vennamo ei näkemyksiämme kuitenkaan noteerannut – hän halusi kahden verkon oikeuden jokaiselle kansalaiselle!

Minna Karhunen suojelusenkelinä

Heti uuden eduskuntatyön lähdettyä liikkeelle kansanedustaja Kari Rajamäki (Sdp) keräsi viehekorttialoitteeseensa 104 asiaa kannattavan kollegan nimeä. Hallitukset olivat olleet passiivisia tai aika oli loppunut kesken ja nyt määräsi eduskunnan enemmistö. Rajamäen ripeydestä kertoo se, että myös yksi Rkp:n edustaja oli mukana – Ole Wasz-Höckert.

Virkamiestyönä valmisteltiin Eduskunnan tahdon mukaisesti uusia pykäliä. Perustuslakivaliokunta sai ne puntaroitavakseen keväällä 1996 ja päätti, että pykälät sisälsivät riittävästi tarpeellisia rajoituksia ja säätelymahdollisuuksia niin, että 5/6:n määräenemmistö äänestys ei ole tarpeellinen. Tämä oli ensimmäinen myönteinen käänne.

Keräsin syyskesällä kaikki tiedossa olevat maksulliset viehekalastuspaikat pinta-aloineen lääneittäin ja vertasin summia Suomen vesipinta-alatietoihin. Pohjois-Karjala oli paras 88 prosentillaan, Uusimaa huonoin (noin 26 %) ja lupsakka Kuopion lääni antoi vain 50 prosentin osuuden. Kun tähän vielä lisää lupa-alueiden repaleisuuden tuomat vaikeudet (esim. Näsijärvi), niin ainoa järkevä ratkaisu oli selvä: läänikohtainen viehelupa tarvittaisiin. Tein asiasta tiedotteen, jonka STT levitti. Muutaman päivän päästä aiheesta oli juttu Helsingin Sanomien harrastussivuilla.

Syksyn tultua jännityksellä odotettiin, mitä eduskunnan maa- ja metsätalousvaliokunta lausuu lakiesityksestä. Kokoomuksen Minna Karhunen joutui vaa’ankieliasemaan. Hän puolsi esitystä ja muuttui näin kalastuksenharrastajien suojelusenkeliksi.

Sitten alkoi kiireinen työvaihe tiedotusvälineiden, kansanedustajien ja erilaisten vaikuttajien suuntaan. Lobbauksella ei tuolloin ollut vielä nykyiseen verrattavaa kielteistä kaikua. Uudistuksen perustelemista ja selittämistä en osaa pitää kielteisenä.

Ennen lain toista käsittelyä MTV3:n uutiset oli kutsunut laivanvarustaja Martti-R. Nordströmin ja minut aamulähetykseen vaihtamaan ja lausumaan ajatuksia viehekortista. Hän oli se, joka oli maksanut suuria sivunkin kokoisia viehekortin vastaisia ilmoituksia Helsingin Sanomiin.

Joimme lämpiössä kahvia keskustellen muun muassa Leningradin saarrosta. Kun menimme kameroitten eteen, Nordström pukkasi kylkeen ja sanoi: ”Perkele, en muista yhtään mitään, mitä piti sanoa. Rauhoittelin ja sanoin, että autan jos on mahdollista. Kaikki meni hyvin, ystävystyimme ja Martti-Ragnar kutsui minut kyläänkin.

Läänikortti hyväksyttiin iloisissa tunnelmissa

Toista ja kolmatta käsittelyä oltiin tietysti seuraamassa eduskunnassa. Värikästä oli. Rkp yritti vieläkin hajottaa lain kannattajia lisäehdotuksellaan. Hienoa oli sen sijaan kuulla, kun Kari Rajamäki kiitti maa- ja metsätalousvaliokunnan puheenjohtajaa Timo Kallia (Kesk.) reiluudesta valiokunnan työn aikana.

Kun puhemiehen nuija sitten 8.11. heilahti lain hyväksymisen merkiksi, osa yleisöä nousi seisomaan aplodeeraten. Eduskunnan järjestysmiehet heittivät heidät ulos salista.

Voittoa seurasivat iloiset karonkat ja tunnelmat. Hauskimmin kanssamme juhli Savon Sanomat (Muikkusanomat), joka kuvasi ja haastatteli suoraan paikan päällä. Ei ole sen vertaista juttua muulloin vastaan tullut!

Omalla tavallaan vaikuttavinta oli, kun veteraani soitti minulle töihin ja sanoi, että ensimmäisen kerran hänkin saa valtiolta jotain. Äyräpään harjulla 1944 rei’itetty vanha mies oli hänkin kalastuksen harrastaja.

Arkadianmäki ei ole ainut yhteenottopaikka

Olen useasti kuullut sanottavan, että lakien säätämisessä on ollut kaksi vaikeaa aihepiiriä: kalastus ja ne asiat, jotka jotenkin liittyvät ihmisen lisääntymiseen. En osaa vieläkään sanoa, kumpi oli kovempi ottelu, pilkki- vai viehekortti.

Eikä Arkadianmäki ole ainut yhteenottopaikka. Sipoon merialueelta olen kuullut kovimmat tarinat – ruutikin on palanut. Helsingin länsipuolella taas on ollut rikollista valvontaa ja Kirkkonummella ainakin yksi tuomioon johtanut pahoinpitely paikallisen hakattua tuuralla puolustuskyvytöntä madepilkkijää. Poliisikaan ei ole aina ollut oikean tiedon tasalla.

On ollut kiintoisaa seurata yhteiskunnan vähittäistä muuttumista myötämieliseksi jonkin asian suhteen. Tässä yhteydessä siihen on tarvittu osaava järjestö. Meillä ei ole ollut varaa huijaamiseen – esimerkiksi väitteeseen, että kukaan ei roskaa. Vastapuoli taas ei huomannut yhteiskunnan muuttumista, eikä seurannut alan uutta tietoa. Yhteiskuntakelpoisuus täytyy tienata.

Teksti: Ilkka Sailo