Viehekalastuksen kieltorumbaa ja virkamiesten painostusta

Viehelain mentyä läpi julkaistiin Hufvudstadsbladet-lehdessä in memoriam-muistokirjoitus vapaasta omistusoikeudesta (Den fria äganderätten), joka kirjoituksen mukaan astui maassamme voimaan 6.12.1917 ja otettiin pois 8.11.1996. Ilmoitus oli signeerattu Suomen lainkuuliaisten kalastajien, vesienomistajien, vastuullisten luonnonystävien sekä kesämökin omistajien nimissä.

Työskentelin kalatalousjohtajana vuosina 1994-2014 Uudenmaan alueellisessa kalataloushallinnossa (Uudenmaan maaseutuelinkeinopiirin, TE-keskuksen ja ELY-keskuksen kalatalousyksikkö). Johtamassani Uudenmaan kalatalousyksikössä työskenteli tuolloin 4-6 virkamiestä ja yksikön toimialueella asui neljäsosa maamme vapaa-ajankalastajista.

Vuonna 1995 Tammisaari-Snappertunan kalastusalue kanteli eduskunnan oikeusasiamiehelle kalatalousyksikön erään virkamiehen toimimisesta Suomen vapakalastajien keskusjärjestössä. Oikeusasiamies katsoi päätöksessään, ettei tähän ollut ko. virkamiehellä estettä.

Turhautuneena mediassa olleeseen virheelliseen informaatioon viehekalastuksesta ja viehelain pyrkimyksistä lähetin Helsingin Sanomien mielipideosastolla kirjoitukseni Uudellamaalla huonot viehekalastusmahdollisuudet, jossa viitaten tutkimustietoon, pyrin oikaisemaan virheellisimpiä väittämiä ja perustelemaan miksi lakimuutosta tarvitaan (Helsingin Sanomat 21.10.1996). Kalatalousyksikön vapaa-ajankalastusta tukevista kannanotoista ja sen tekemistä päätöksistä seurasi jatkuvasti kovenevaa painostusta sitä kohtaan.

Viehekalastuskieltoon vaadittiin perusteet

Uuden kalastuslupajärjestelmän ulkopuolelle jäivät alueellisen kalatalousviranomaisen päättämät lohi- ja siikapitoisten vesistöjen koski- ja virtapaikat sekä erilliset kieltoalueet. Myös kalastusalueilla oli oikeus rajoittaa onkimista ja pilkkimistä, mutta enintään puoleksi vuodeksi.

Onkimis-, pilkkimis- ja viehekalastuskieltoja voitiin uuden lain mukaan antaa neljällä perusteella, jotka olivat 1) tavanomaista tehokkaamman kalakannan hoidon tulosten turvaamiseksi, 2) petokalojen tärkeiden kutualueiden suojelemiseksi, 3) liiallisen häirinnän estämiseksi ja 4) merilintujen pesimisen turvaamiseksi pesimäaikana.

Yhtenäisen linjan luomiseksi keskusteltiin kalataloushallinnossa maaliskuussa 1997 tulkinnoista, mitkä ovat alueellisen kalastusviranomaisen päätösten edellytykset kiellon saamiseksi laissa mainituille neljälle yleiskalastuskiellolle, koska niitä ei ollut lain perusteluissa.

Liiallinen häirintä oli hankalimmin todennettava peruste viehekalastuskiellon määräämiselle. Kuva: Jaana Vetikko.

Viehekalastuskiellot rumbana Uudellamaalla

Kevään 1997 kuluessa Uudenmaan kalatalousyksikköön tuli yhteensä 117 viehekalastuskieltohakemusta, mikä oli aivan omaa luokkaansa muuhun maahamme verrattuna. Kieltohakemuksista 85 prosenttia oli rannikolta ja kahden kalastusalueen hakemus käsitti lukuisia vesialueita kalastuslain sallimaan maksimiin (25 % kalastusalueen pinta-alasta) saakka.

Hakemusten perusteet olivat yleensä hyvin hataria ja moni hakija oletti saavansa automaattisesti viehekalastuskiellon. Hakemusten käsittely työllisti kovasti vähälukuista kalavirkamieskuntaa, jonka töihin kuului myös lukuisia muita lakisääteisiä tehtäviä. Kolmasosa hakemuksista sai myönteisen päätöksen ja päätöksistä valitettiin runsaasti aina korkeimpaan hallinto-oikeuteen asti.

Huhtikuussa 1997 Espoon Hanasaaren kulttuurikeskuksessa järjestettiin Pohjoismainen seminaari ”Miten pohjoismaista jokamiehenoikeutta olisi käytettävä?” Osallistuin kuuntelijana seminaariin, jossa suomalaisten luennoitsijoiden puheenvuorot olivat jäätäviä Suomen uutta viehekalastuslakia kohtaan. Hanasaaren ruotsalais-suomalainen kulttuurikeskus on Suomen valtion omistama ja suomalais-ruotsalaisen kulttuurirahaston ylläpitämä.

Vuonna 2001 teetin selvityksen alueellisen kalataloushallinnon vuosina 1997-2000 antamien yleiskalastuskieltojen toimeenpanosta, tulkinnasta ja toimivuudesta. TE-keskukset olivat käsitelleet yhteensä 656 kalastuskieltohakemusta, joista 390 oli myönnetty erityskieltokohteille tavanomaista tehokkaamman kalakannan hoidon tulosten turvaamiseksi. Muihin kuin erityiskalastuskohteisiin oli massamme haettu 246 kieltoa (Uusimaa 95), joista 120 (Uusimaa 22) oli saanut myönteisen päätöksen.

Viehekalastuskieltojen osuudet kalastusalueiden pinta-aloista jäivät maassamme huomattavasti (0,6 %) alle laissa sallitun enimmäismäärän (25 %). Selvityksessä todettiin lisäksi, että korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisujen mukaan kalataloushallinnon tulkinnat viehekalastuskielloista olivat oikeaan osuneita ja kiellot olivat saaneet selkeän sisällön (Kala- ja riistahallinnon julkaisuja 51/2001).

Virkamiehiä painostettiin voimakkaasti

Monet poliitikot arvostelivat ankarasti kalatalousyksikön viehekalastuskieltopäätöksiä vuoden 1997 aikana. RKP:n kaksi kansanedustajaa kysyivät hallitukselta, mihin toimenpiteisiin se aikoo ryhtyä viehekalastuskieltojen myöntämiseksi Uudellamaalla täyteen 25 prosenttiin saakka kalatalousalueen pinta-alasta, jotta luonnonsuojelu ei kärsisi moottoroidusta vapaa-ajankalastuksesta.

Joukko kansanedustajia (RKP ja Kok) kysyi puolestaan hallitukselta, mihin toimenpiteisiin veden omistajan on ryhdyttävä kalastusta edistävässä toiminnassa, häirinnän dokumentoinnissa ym. saadakseen viehekalastuskiellon 25 prosentille vesipinta-alasta sekä mitä hallitus aikoo tehdä, jotta viehekalastuskiellon saamisen väärät ehdot poistettaisiin. Ministeri Hemilä vastasi eduskunnassa asiallisesti kumpaankin kysymykseen ja puolusti Uudenmaan kalatalousyksikön toimia.

Eduskuntakyselyyn johti myös Uudenmaan kalatalousyksikön tekemä maastotarkastus Tammisaareen haetuille monille viehekalastuskieltoalueille. Mukana yksikön veneessä olivat kahden kalatalousvirkamiehen lisäksi biosukeltaja ja kalataloustieteen professori. Väitetyt hauen tärkeät kutualueet osoittautuivat hapettomiksi sulfidipohjiksi, joten perusteita kiellon antamiseksi petokalojen tärkeiden kutualueiden suojelemiseksi viehekalastukselta ei ollut.

Vesien omistajien painostustavat

Myös vesien omistajien painostus Uudenmaan kalatalousyksikköä kohtaan oli kovaa. Jouduin vuosikausia ja kerta toisensa jälkeen toteamaan, kuinka vihamielisesti isoja vesialueita omistavat tahot suhtautuivat varsinkin pääkaupunkiseudulta heidän alueilleen tuleviin virkistyskalastajiin.

Inkoossa sijaitsevan suuren kartanon omistaja piti Suomen jokamiehenoikeuksia turmiollisina ja ihaili Euroopan sivistyksen kehtoa Kreikkaa, jossa kulkeminen yksityisten mailla oli ankarasti kielletty. Hän kertoi minulle omistamiensa saarien olleen ennen valkoisenaan vesilintujen ulosteista, mutta nykyään viehekalastajien vessapapereista.

Keväällä 1998 sama henkilö kanteli eduskunnan oikeusasiamiehelle tavastani käsitellä hänen viehekalastuskieltohakemustaan. Oikeusasiamies katsoi, ettei kantelu antanut aihetta toimenpiteisiin.

Liiallinen häirintä vaikein todennettava

Ylivoimaisesti vaikein viehekalastuskiellon peruste oli liiallisen häirinnän estäminen, johon vaadin perusteellisen näytön, olisivathan hyvin monet vesialueet muuten sulkeutuneet heppoisin perustein viehekalastukselta. Kirkkonummella sijaitsevan Hirsalan kartanon omistaja haki tällä perusteella kieltoa kartanon edustan kapeaan salmeen.

Kalatalousyksikkö ei kieltoa myöntänyt ja valitus eteni korkeimpaan hallinto-oikeuteen asti, joka maastoutui kartanon alueelle tarkastamaan kohdetta. Samassa yhteydessä käytiin katsomassa kartanon vieressä sijainnut laulajatar Carolan hauta. Korkein hallinto-oikeus kumosi yksikön päätöksen ja antoi kartanolle viehekalastuskiellon, joka tuolloin oli ainoa tällä perusteella myönnetty viehekalastuskielto Uudellamaalla.

Keväällä 1998 kaksi RKP:n kansanedustajaa vetosi kirjeessään ministeri Hemilään, että viehekieltoja käsiteltäisiin laillisesti ja puolueettomasti Uudenmaan kalatalousyksikössä. Hemilä vastasi jälleen asiallisesti ja totesi, ettei täyttä 25 prosentin viehekalastuksen kieltoalaa voida määrätä, jos edellytykset sen saamiselle puuttuvat ja ettei ministeriö voi määrätä millä tavoin asianomainen viranomainen käyttää sille annettua toimivaltaa.

Kartanonherra vei kalastusvirkamiehen teltan

1990-luvun lopussa Hämeen TE-keskuksen kalastusvirkamies teki ystävänsä kanssa kalastusretken veneellä Bromarvin merialueelle. He leiriytyivät autioon saareen ja palatessaan kalastamasta teltalleen, he huomasivat sen kadonneen ja veneen loittonevan saaresta mantereelle.

Kaverukset lähtivät anastajan perään, ja kohtasivat mantereella miehen, joka oli käärinyt teltan makuupusseineen ja ruokineen nyyttiin ja heittänyt nyytin pakettiautoonsa. Kartanon omistajaksi esittäytynyt mies väitti retkeläisten kalastaneen ja leiriytyneen laittomasti hänen saarellaan.

Kun toinen retkeläisistä ilmoitti olevansa kalastusvirkamies, kartanon omistaja soitti Tammisaaren poliisille, joka vakuutti kartanon omistajan menetelleen oikein ja kalastajien toimineen laittomasti. Likaantunut teltta tavaroineen sentään luovutettiin takaisin.

Hämeen kalastusvirkamies ja minä otimme tämän jälkeen yhteyttä Tammisaareen poliisiin, ja tästä seurasi tutkinta poliisin toimista ko. asiassa. Asia uutisoitiin myös paikallislehdissä ja hillitsi varmasti jatkossa Tammisaaren poliisin veljeilyä kartanon omistajan kanssa.

Pelot osoittautuivat turhiksi

Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen tutkimusten sekä merivartioston, poliisin ja kalastusvirkamiesten valvonnan mukaan uusi järjestelmä meni kalavesillä vuonna 1997 rauhallisesti läpi. Näyttöä läänikortilla harjoitetun viehekalastuksen vahingollisista vaikutuksista petokalakantoihin ei tullut esille. Mitään yksityisvesiin kohdistuvaa uisteluinvaasiota tai pahoja konfliktitilanteita ei liioin ilmennyt.

Suomenlahdella (Uudenmaan lääni) ja Saaristomerellä (Turun ja Porin lääni) uudet viehekortit muodostivat vuonna 1997 yli puolet koko maan lunastetuista vuosiluvista. Vesien omistajien suhtautuminen järjestelmää kohtaan muuttui lain mukaisten korvausten myötä myönteisemmäksi järjestelmää kohtaan. Järjestelmä vastasi näin suureen tarpeeseen ja paransi olennaisesti virkistyskalastusmahdollisuuksia ja luonnossa nauttimista erityisesti maamme suurimpien kasvukeskusten alueilla.

Kalastusalueiden kepulikonstit

Kun viehekalastuskiellot eivät saaneet rannikon vesien omistajapiireissä haluttua lopputulosta, pyrkivät Sipoon ja Tammisaari-Snappertunan kalastusalueet kieltämään viehekalastuksen kalastuslain mukaisilla omilla päätöksillään. Näistä irvokkain oli Tammisaari-Snappertunan vuonna 1999 tekemä hauen rauhoituspäätös. Kalastus kiellettiin Tammisaaren koko ulkosaaristossa hauen kutuajakaksi verkkokalastusta lukuun ottamatta.

Uudenmaan kalatalousyksikkö teki kalastusalueelle oikaisuvaatimuksen laittomasta päätöksestä. Uudenmaan kalamiespiirin ja erämiespiirien edustajia ei hyväksytty oikaisuvaatimuskokouksen äänioikeutetuiksi jäseniksi ja edellä mainitut sekä kalatalousyksikkö valittivat päätöksistä maaseutuelinkeinojen valituslautakuntaan. Lautakunta kumosi kalastusalueen laittomat päätökset ja valitusten jälkeen korkein hallinto-oikeus vahvisti vuonna 2002 valituslautakunnan päätöksen.

Vapaa-ajankalatalouden kehittäminen

Vuonna 1997 maa- ja metsätalousministeriö asetti alueellisen kalataloushallinnon (TE-keskusten kalatalousyksiköt) tulostavoitteiksi laatia vapaa-ajankalatalouden kehittämisohjelmat toimialueilleen. Uudenmaan kehittämisohjelma laadittiin kalatalousyksikössä virkatyönä ja se koski vuosia 1999-2003. Sitä seurasi vielä päivitetty suunnitelma vuoteen 2015 saakka.

Erityisen paljon ohjelmaa kritisoivat jälleen kerran eräät Uudenmaan rannikon kalastusalueet sekä vesien omistajien neuvontajärjestöt, mikä oli selvää jatkumoa ko. tahojen negatiivisille asenteille viehekorttijärjestelmää kohtaan.

EU salli vapaan viehekalastuksen

Vuonna 1999 Paraisten käräjäoikeus pyysi EY-tuomioistuimen ennakkoratkaisua asiassa, jossa kemiöläinen vesialueen omistaja oli haastanut oikeuteen paikallisen viehekalastajan, jonka kalastusoikeus perustui läänikohtaiseen viehekalastuslupaan.

Vesialueen omistajan mielestä tämä ei riittänyt, koska ko. kalastus rikkoi EU-sääntöjä. Tuomioistuimen ratkaisun mukaan Suomen viehekalastuslaki ei loukannut EU:n lainsäädäntöä, vaan läänikohtaisten viehekorttien myöntämistä voitiin jatkaa Suomessa entiseen tapaan.

Seppo Sarlund oli myös yksi merkittävä vaikuttaja, kun läänikohtaista viehekalastuslupaa 1990-luvulla ajettiin läpi eduskunnassa. Hän toimi Suomen Kalamiesten Keskusliiton (SKK) puheenjohtajana 1987-2001. Kuva: Eero Kokkarinen.

Yleiskalastusoikeudet ovat toimivia

Läänikohtainen viehelupa ja onginnan ja pilkinnän jokamiesoikeudet osoittivat yleiskalastusoikeuksiin perustuvan lupajärjestelmän toimivuuden. Ne takasivat kalastusmahdollisuudet kaikille vapakalastajille ja ylläpitivät kalastusta suosittuna luontoharrastuksena.

Yksittäisen kansanedustajan aloitteen läpimeno on hyvin harvinaista. Kansanedustaja Kari Rajamäen lakialoitteen pohjalta ja vapaa-ajankalastajien järjestöjen monivuotisen työn tuloksena syntynyt viehekortti poisti lupajärjestelmän suurimmat puutteet ja oli onnistunut ratkaisu myös kalastusoikeuden haltijoiden kannalta. Valtiolle kertyneet varat tuloutettiin vesien omistajille niiden viehekalastusrasituksen perusteella.

Vesien omistajat vastustivat uutta lupajärjestelmää kiihkeästi. Pelot osoittautuivat kuitenkin turhiksi ja järjestelmä lähti pyörimään hyvin. Läänikohtainen viehelupa oli onnistunut ratkaisu myös kalastusoikeuden haltijoiden kannalta. Se tuotti tasaisen varmat lupatulot ja valtio piti huolen maksujen keräämisestä ja välittämisestä kalastusoikeuden haltijoille korvauksena järjestelmän aiheuttamasta kalastusrasituksesta. Hyvin toiminut lupajärjestelmä on taannut kalastuksen suosion ja ylläpitänyt kalastusharrastuksen sosiaalista kestävyyttä.

Kalataloudessa tieteellinen tutkimus tuottaa etupäässä kalakantoja koskevaa tietoa. Kalastuksen ongelmat ovat kuitenkin hyvin usein pohjimmiltaan sosiaalisia ja kulttuurisia ja niiden lievittämiseksi on pyrittävä entistä kokonaisvaltaisempaan päätöksentekoon ja instituutioiden kehittämiseen esimerkiksi nykyisten kalatalouden alueellisten yhteistyöryhmien muodossa.

Yleiskalastusoikeuksista on pidettävä kiinni

Kalastuslain uudistuksessa vuoden 2016 alusta onginta ja pilkintä säilytettiin maksuttomina yleiskalastusoikeuksina, kuten myös alle 18-vuotiaiden ja 65 vuotta täyttäneiden maksuton viehekalastus. Läänikohtainen viehekortti yhdistettiin kalastonhoitomaksuun samalla, kun läänikohtainen viehekalastusoikeus laajennettiin koskemaan koko maata Ahvenanmaata lukuun ottamatta.

Korjaamatta jäi kuitenkin vetouistelun lupajärjestelmän puutteet. Vuonna 2019 aloittaneiden uusien kalatalousalueiden käyttö- ja hoitosuunnitelmissa onkin nyt oltava ehdotukset vapaa-ajankalastuksen yhtenäislupa-alueiden kehittämiseksi.

Maa- ja metsätalousministeriö on SVK:n lukuisten aloitteiden pohjalta päivittänyt lopultakin Suomen vanhentuneen vapaa-ajankalatalouden kehittämisohjelman, joka hyväksyttiin viime vuoden lokakuussa.
Kuten edellä esitetystä käy ilmi, matka nykyisiin laajoihin yleiskalastusoikeuksiin ja vapaa-ajankalastuksen tunnustamiseksi olennaiseksi osaksi Suomen kalataloutta on ollut mutkikas ja myrskyisä, mitä nykyiset nuoret viehekalastajat eivät välttämättä tiedä lainkaan. Saavutetuista yleiskalastusoikeuksista on syytä pitää maassamme tiukasti myös jatkossa kiinni!

Teksti: Markku Marttinen

Markku Marttinen