Vapaa-ajankalastajat Suomessa ovat jo saaneet nauttia pitkään hyvin toimivasta kalastuksen lupajärjestelmästä, onginnan ja pilkinnän maksuttomasta sekä viehekalastuksen maksullisesta yleiskalastusoikeudesta. Alle 18-vuotiaat ja 65 vuotta täyttäneet kalastajat voivat kalastaa myös vieheellä ilman maksua.

Nykyinen kalastamaan kannustava lupajärjestelmä on itsestäänselvyys useimmille nuorille kalastajille. Heille saattaa olla yllättävää tietää, että varttuneemmat kalakaverit aloittivat harrastuksensa aivan toisenlaisissa olosuhteissa ja että nykyiset yleiskalastusoikeudet ovat vapaa-ajankalastajien ja järjestöjensä sinnikkään, lähes 50 vuotta vaatineen toiminnan tulosta. Ilman 30-vuotista pilkkisotaa ja sitä seurannutta yli kymmenen vuoden viehekorttikampanjaa nykykalastajan lupajärjestelmä olisi kovasti kehnompi.

Vapaa-ajankalastajien työ yleiskalastusoikeuksien puolesta alkoi vuoden 1951 kalastuslain kokonaisuudistuksen jälkeen. Uusi laki oli pettymys kalastuksen harrastajille ja laki tunnettiinkin myös kalastuksen kieltolakina. Harrastajien vaatimus pilkintäoikeuksista ei saanut ymmärtämystä kalastushallinnossa (maa- ja metsätalousministeriö), ja vaikka eduskunta useaan otteeseen edellytti asian selvittämistä, ei asia lainsäädännössä edennyt.

Kuvaava mietintö vuodelta 1959

Suhtautumista pilkintäoikeuksien vähäiseenkin parantamiseen (pilkinnän rinnastaminen onkimiseen, josta seuraisi oikeus vapaaseen pilkintään kotikunnassa) kuvasi hyvin kalastuslakikomitean mietintö, (1959), jonka mukaan pilkintä vaarantaa kalakannat ja satapäiset pilkkijäjoukot ovat uhka ranta-asukkaille.

Mietinnön mukaan: ”Tällainen järjestäytymätön joukko saattaa käyttäytyä röyhkeästi ja uhkaavastikin. Jos sillä on vielä väkijuomia mukanaan, meteli muodostuu sellaiseksi, että seudun asukkaiden sunnuntairauha on mennyttä.”

Nämä komitean lisäperustelut kävivät huvittavan tutuiksi seuraavien vuosikymmenten aikana läänikohtaista pilkintäkorttia ja myöhemmin viehekorttia vastustaneiden puheissa ja kirjoituksissa.

Jos läänikohtainen pilkkikortti tai viehekortti olisi jäänyt haaveeksi?

Ilman maksullista läänikohtaista pilkkikorttia ennen vuotta 1983 onkiminen kotikunnan alueella oli vapaata, mutta pilkille tai viehekalaan pääsi vain vesialueen omistajan luvalla. Luvansaanti oli sekin tuurissaan, sillä kalastuskunnat eivät olleet erityisen halukkaita myymään lupia, tiedonsaanti lupa-alueista oli vaikeaa ja pilkintäkortin torjumiseksi synnytettyjä yhtenäislupa-alueita oli kovin niukasti.

Kalastusharrastuksen suosion kannalta pilkkisodan päättyminen vapaa-ajankalastajien voittoon oli merkittävä edistysaskel. Läänikohtaisen pilkintäkortin myötä luvan lunastaneiden määrät kasvoivat nopeasti, ja mitä ilmeisimmin kalastusharrastuksen suosio yleensäkin kasvoi.

Läänikohtaisesta pilkintäkortista ja vuonna 1994 kalastuksenhoitomaksuun liitetystä valtakunnallisesta pilkintäoikeudesta saadut kokemukset osoittivat, että yleiskalastusjärjestelmä toimi. Kalakantoja ei tuhottu, rauhattomuus kalavesillä ja kesämökkien rannoissa ei lisääntynyt ja valtio keräsi ja tilitti vesialueen omistajille kertyneet lupamaksut.

Ennen läänikohtaisen viehekortin toteuttamista vuonna 1996 viehekalastuksen lupajärjestelmää oli kalastusoikeuden haltijoiden toimesta parannettu ja tietoa lupa-alueista oli saatavilla huomattavasti paremmin kuin kalastuksen kieltolain (1952-82) aikana.

Ilkka Sailon vuonna 1995 tekemän selvityksen mukaan esimerkiksi Pohjois-Karjalassa luvanmyynnin piirissä oli 88 prosenttia ja Pohjois-Savossa 50 prosenttia vesipinta-alasta, mutta runsasväestöisillä alueilla, kuten Uudellamaalla vain 26 prosenttia. Vesialueiden pirstaleisuus heikensi lupajärjestelmän toimivuutta ja veteen piirrettyjen rajojen lukeminen oli hankalaa.

Niinpä jos yleiskalastusoikeuksia ei olisi saatu, joutuisi nykypilkkijä sekä -onkija ja viehekalastaja ennen kalalle lähtö selvittämään, missä ja milloin lupia myydään ja missä kulkevat lupa-alueen rajat. Hankaluudet eivät päättyisi luvan saantiin. Tarvittaisiin tarkka GPS tai muu paikannuslaite, jotta mahdollisesti kymmeniin osiin jaetulta vesialueelta löytyisivät luvan myöntäneen osakaskunnan tai yhtenäislupa-alueessa mukana osakaskuntien rajat.

Kalakantojen uhasta kalastonhoidon rahoittajaksi

Viimeisessä kalastuslain kokonaisuudistuksessa (2015) yleiskalastusoikeuksia ei enää juuri kyseenalaistettu. Maa- ja metsätalousministeriön yleisen osaston lausunnossa esitettiin, että yleiskalastusoikeuksia ei pidä ainakaan laajentaa ja kalavesien omistajajärjestö Kalatalouden Keskusliitto (KKL) esitti läänikohtaisen viehekortin muuttamista kalastusaluekohtaiseksi.

Kovin paine kohdistui 65 vuotta täyttäneiden maksuttomiin yleiskalastusoikeuksiin, joita vaati poistettavaksi Kalatalouden Keskusliitto eräiden silloisten TE-keskusten kalatalousyksikköjen tuella. KKL:n mielestä myös 16 vuotta täyttäneiden maksuvelvollisuutta tuli harkita. Syynä oli tarve tehostaa varojen keräämistä kalastuksen harrastajilta.

Suomen Vapaa-ajankalastajien Keskusjärjestö oli jokseenkin yksin kalastuslakityöryhmässä vastustaessaan 65 vuotta täyttäneiden maksuvelvollisuutta. Hallituksen esityksessä eduskunnalle 65 vuoitta täyttäneiden yleiskalastusoikeuksiin ei puututtu.

Yleiskalastusoikeuksien toimivuutta ei enää asetettu kyseenalaiseksi, vaan ne nähtiin niin vesialueiden omistajien kuin kalastushallinnonkin piirissä tehokkaaksi tavaksi kerätä varoja kalastuksen harrastajilta kalavesien omistajille maksettaviin korvauksiin, kalastusaluetoimintaan, kalakantojen hoitoon ja kalastuksen valvontaan.

Kalakantojen ja ranta-asukkaiden uhasta oli tullut kalastamaan kannustava lupajärjestelmä, joka ylläpitää kalastuksen suosiota ja rahoittaa valtaosan kalavesien hallinnon ja hoidon kuluista. Vapaa-ajankalastajat voivat syystä olla ylpeitä työnsä tuloksista ja yleiskalastusoikeuksista kannattaa pitää hyvää huolta myös tulevaisuudessa.

Kalastuslupajärjestelmän muutos- ja taisteluvuodet

Vuodet 1941-1950 oli voimassa ns. jokamiehen kalastuslaki, joka sotavuosien elintarvikepulan vuoksi salli vettä omistamattomien kalastuksen toisen vedessä.

Vuoden 1951 kalastuslaissa kalastusoikeus sidottiin maan- ja vesienomistukseen. Oman kunnan alueella onkiminen oli kuitenkin sallittua.

Vuonna 1976 Suomen Kalamiesten Keskusliitto luovutti 80 000 allekirjoittajan adressin eduskunnalle yleiskalastusoikeuksien lisäämiseksi onginnassa, pilkinnässä ja viehekalastuksessa.

Vuoden 1982 kalastuslaki, joka tunnetaan pilkkilakina käyttöön tulleen läänikohtaisen pilkkikortin ansiosta.

Vuonna 1989 eduskunnalle luovutettiin viehekorttiadressi, jolla oli 93 155 allekirjoittajaa.

Vuoden 1993 kalastuslain osittaisuudistuksessa pilkintäoikeus yhdistettiin kalastuksenhoitomaksuun, jonka maksamalla sai valtakunnallisen pilkintä- ja onkimisoikeuden.

Vuonna 1995 kansanedustajat tekivät hallitukselle esityksen läänikohtaisesta viehekalastusluvasta Kari Rajamäen johdolla.

Vuonna 1996 kalastuslakimuutos eli ns. viehelaki, joka toi tullessaan läänikohtaisen viehekortin. Samalla pilkinnästä tuli onginnan rinnalle yleiskalastusoikeudeksi ja alle 18-vuotiaat ja 65 vuotta täyttäneet vapautettiin viehekalastus- ja kalastuksenhoitomaksusta.

Vuonna 2016 kalastuslaissa vanha kalastuksenhoitomaksu sekä läänikohtainen viehekalastusmaksu poistuivat ja ne yhdistettiin yhdeksi kalastonhoitomaksuksi, jonka kaikki 18–64-vuotiaat joutuvat maksamaan harjoittaessaan muuta kuin ongintaa, pilkintää tai silakan litkausta. Alle 18-vuotiaat ja yli 64-vuotiaat ovat vapautettuja kalastuksenhoitomaksusta kalastaessaan yhdellä vavalla ja vieheellä.

Teksti: Ilkka Mäkelä