Teksti ja kuvat: Jari Tuiskunen

Virtaava vesi on elementti, jota jaksaa katsella kuin nuotiossa loimuavaa tulta konsanaan. Vielä mielenkiintoisemmaksi elämä muuttuu, kun heittää vieheen virran pyörteisiin.

Miksi toinen saa kalaa ja toinen ei? Ikuisuuskysymykseen on etsitty vastauksia kautta aikain, eikä ongelman ratkaisuksi riitä pelkkä kalaonni. Sitäkin aina ripaus tarvitaan, mutta menestyksen juuret ovat huomattavasti syvemmällä.

Koskikalastus kuuluu niihin vapakalastuksen lajeihin, joissa saalismenestys perustuu pitkälle omaan osaamiseen. Järvillä ja merellä saamahenkilöiden veneissä on usein monenlaista elektroniikkaa, jonka avulla apajat löytyvät vääjäämättä, kunhan niiden etsimiseen uhrataan tarpeeksi aikaa. Kala toki edelleen päättää, haluaako se naamansa eteen tiputettuun vieheeseen puraista vai ei, mutta mahdollisuudet puraisuun moninkertaistuvat.

Sen sijaan koskilla ei elektroniikkaa voi juurikaan hyödyntää, joten kalat pitää löytää perinteisesti virtaa tulkiten ja kulloinkin otollista viehettä oikealla tavalla tarjoten. Kun vielä tiedostetaan, että monissa kohteissa pyyntipaine on melkoisen kova ja kalat siksi tavallista koulutetumpia, ei ihme, että monet joutuvat poistumaan kotimatkalle köykäisin saalisrepuin.

Tyhjien reissujen todennäköisyys pienenee, kun ”oman koskensa” opetteluun käyttää aikaa, eikä lannistu, vaikka tulokset antavat odottaa. Toivottavasti myös seuraavilta riveiltä löytyy vinkkejä saalisonnea parantamaan.

Koskenlukijan aakkoset

Osaavan koskikalastajan tärkeä työkalu on koskenlukutaito. Sillä tarkoitetaan kykyä ymmärtää virran käyttäytymistä, sen syvyyssuhteita sekä kalojen todennäköisimpiä olinpaikkoja. Tämä taito antaa paljon paremmat eväät saaliin saamiseen kuin vieheen randomviskominen, vaikka toki jälkimmäiselläkin taktiikalla joskus onnistuu.

Koskia on hyvin monenlaisia alkaen puromaisista liruista suuriin raivoaviin pärskykoskiin ja kaikkiin niiden välimuotoihin. Kun vielä tiedostamme, että kalojen suosikkipaikat vaihtelevat veden lämpötilan ja korkeuden mukaan, on parhaiden ottipaikkojen esitteleminen sanallisesti haastavaa.

Tässä kuitenkin muutamia suuntaviivoja.

Pyri aina löytämään koskesta tai koskea loivemmista virranosista monttuja. Niihin varsinkin isommat kalat mielellään asettuvat. Kirkkaassa vedessä syvänne erottuu ympäristöään tummempana, sameassa sen keksii parhaiten yläpuolelle muodostuvasta tasaisemmasta virrasta eli peilistä. Pikkupuroissa syvänteet ovat aivan avainasemassa.

Isot koskikivet tai vaikkapa siltapilarit muodostavat huopeisiinsa katveita, joissa kalat voivat pysytellä ilman suuria ponnisteluja. Kala saattaa piileksiä niin kiven etu- kuin takapuolella ja sivullakin. Uppokiven löytää sameastakin vedestä sen alapuolelleen nostattamista pintapyörteistä.

Koskien niskat, varsinkin jos ne ovat suhteellisen syviä, ovat ehdottomia hotspotteja. Erityisesti kalat pitävät siitä, että virta kuristuu nieluksi ennen koskeen syöksymistään.

Kaikenlaiset padot, joko luonnon tai ihmisen rakentamat, ovat takuuvarmoja ottipaikkoja hidastaessaan tai jopa estäessään kalojen vaelluksen. Tällaisiin paikkoihin voi kertyä huomattavia määriä niin pikkukaloja kuin niitä himoitsevia petojakin. Yleensä kalastus on kielletty voimaloiden ylä- ja alapuolella, mutta ellei, siitä kannattaa ehdottomasti kokeilla.

Veden lämpötila otettakoon huomioon siten, että kylmässä kalat viihtyvät keskimäärin heikompien virtausten alueella, kun taas kesäkuumilla ne majoittuvat todennäköisemmin kosken hapekkaisiin kuohuihin. Jalokaloille eivät yli 20 asteen lämpötilat ole kuitenkaan enää otollisia, ja joillakin koskilla luvanmyynti keskeytetään lämpimimmäksi ajaksi.

Tulvavesi puolestaan ajaa kaloja lähemmäs seesteisempiä rantoja, kun taas matalalla vedellä heikon virtauksen vallitessa ottipaikat ovat huomattavasti keskemmällä jokea. Siis siellä, missä on luultavimmin syvempää.

Oikopolku saalisonneen on tietysti kysyä vinkkejä kokeneemmalta kaverilta tai katsella, missä ja ennen kaikkea minne osaavat onkijat vieheitään heittävät ja miten niitä uittavat.

Näkösyvyydellä merkitystä

Jos kuuluu ottipaikan löytäminen avainasioihin, myös oikeanlaisen vieheen uittaminen sinne pyytävällä tavalla kysyy tietotaitoa.
Kannattaa kiinnittää huomiota veden kirkkauteen. Sameassa vedessä näkösyvyys voi olla vain joitakin kymmeniä senttejä, pahimmillaan muutamia senttejä, joten kalat eivät pysty näkemään viehettä kaukaa. Toki niillä on muitakin aisteja, jotka toimivat näkyvyydestä riippumatta, mutta näköaisti on silti monien päiväaktiivisten petojen saalistuksessa tärkeä.

Huonoissa näkyvyysolosuhteissa viehe kannattaa siis uittaa pohjan tuntumassa, mahdollisimman läheltä kalan olinpaikkaa. Ja vaikkei sameus suurempia näköesteitä asettaisikaan, pohjan lähelle on usein hyvä päästä silti.

Kirkas vesi puolestaan antaa kalalle mahdollisuuden havainnoida myös pinnalla kulkevia vieheitä, joten täsmäuitto naaman eteen ei ole yhtä oleellista. Toisaalta kirkkaissa olosuhteissa myös vieheen ”väärä” malli, väri, uinti, koko sekä liian paksu siima, kiharainen peruke ja muut epämieluisat yksityiskohdat aiheuttavat herkemmin hylkäystuomion.

Yhteenvetona: Kirkkaissa vesissä itse viehe merkitsee enemmän, sameissa taas sen oikeanlainen tarjoilu.

Oikea viehe oikeaan tilanteeseen

Aiheesta nimeltä ottivieheet ei voi välttyä tällaisten juttujen yhteydessä. Tuhansia erilaisia uittaneena voin kuitenkin sanoa, että kalan saattaa saada todella monen nimisillä ja mallisilla uistimilla. ”Ainoaa oikeaa” viehettä ei ole olemassakaan, mutta paljon toki sellaisia, joiden saalisodote ei ole koskilla kummoinenkaan.

Vieheen toimiminen edellyttää muutamia ominaisuuksia, joista yhdenkin puuttuminen saattaa romuttaa tärppitoiveet.

Ensinnäkin vieheen koon on oltava tavoiteltavan kalan ruokailutottumuksiin nähden järkevä. Kymmenen senttiä alkaa olla maksimimitta esimerkiksi taimenille, lohelle ja varsinkin kirjolohelle, ja silloinkin vieheen tulisi olla malliltaan solakka. Tavallisemmin jalokalojen koskivieheet ovat kuitenkin pituusluokkaa 3-8 senttiä. Kuhille ja etenkin hauille voi toki kookkaampaakin evästä esitellä.

Vieheen uinnin pitää kestää kosken virtauksia. Varsinkin vaapuissa on paljon sellaisia, joita ei vuolaissa virroissa voi juuri käyttää. Niiden paikka on seisovissa vesissä.

Vieheen tulee kulkea riittävän syvällä, usein pohjan lähellä. Jos se ei siihen omin avuin kykene, pitää käyttää apupainotusta. Tästä lisää myöhemmin.

Jos kalastetaan leveää virtaa, heittopituudella saattaa olla ratkaiseva merkitys. Ellet saa viehettäsi lentämään kalojen näkösektoriin, jäät vuorenvarmasti saaliitta. Hyvä ulottuvuus avaa samalla vähän häirittyjä ottipaikkoja, joista kalojen narraaminen on helpompaa.

Tietynlaisissa tilanteissa kelluvuus on avainominaisuus. Kelluvia vieheitä löytyy etenkin vaapuista. Kun ottipaikka on heitonkantamattomissa alavirran puolella, kelluvan vaapun voi laskettaa sinne virran mukana ilman pohjaan tarttumisen riskiä ja saada kaukokala satimeen.

Pikkuviehetarjoilun vaihtoehtoja

Kalastuspaine on kova. Vieheitä lentää ristitulessa kohti monttua, jossa lymyää lohi jos toinenkin. Moni istukas on jo viimeiseen kiusaukseensa langennut ja jatkaa elämää enää pyytäjänsä kalajutuissa. Jäljelle on jäänyt viisaimpien ja onnekkaimpien joukko, jota ei enää helpolla huiputeta.

On kuitenkin loputon joukko kikkoja, joilla voi yrittää ronkelikkoja narrata. Avainasemassa on vieheen pienentäminen ja siiman ohentaminen. Seuraavassa vinkkejä, kuinka pikkuvieheenkin saa toimitettua sinne missä kalat ovat.

Heittokoho: Tämä pieni ja halpa kapine avaa kalastukselle uudet ulottuvuudet oikein käytettynä. Heittokohon avulla voi esimerkiksi pientä liitsiä tai muuta perhoa tarjota hyvinkin etäällä oleville kaloille, koska painava mötikkä lentää riittävän jämäkällä vavalla todella kauas. Voi myös päästää siimaa kelalta ja laajentaa pyyntialuetta entisestään.
Kiinnitä kohon alle pätkä siimaa, jonka uskot ulottuvan lähelle pohjaa kalapaikassasi, metri puolitoista usein riittää. Jos valitset vieheeksi painotetun liitsin, ei erillistä siimapainoa tarvita. Muussa tapauksessa parin gramman hauli perhon yläpuolella antaa tarvittavan upotuksen.

Kohon annetaan ajelehtia virran mukana mahdollisimman vapaasti samalla seuraten tärppejä. Ylävirtaan heitettäessä siimaa kelataan sisälle sen mukaan, että tuntuma kohoon säilyy. Usein tärppääjä on pohja, mutta toisinaan kalakin. Kaikkiin epätavallisiin liikahduksiin vastataan vastaiskulla. Suosi värikkäitä eli helposti erottuvia kohoja.

Spinfluga: Ruotsalaislähtöistä termiä kantaa menetelmä, jossa perho tai muukin viehe saadaan kulkemaan pohjan tuntumassa käyttämällä upotusapuna lyhyttä sivutapsia metallipainoineen. Parinkymmenen sentin painotapsi rakennetaan yleensä T-leikariin metrin puolentoista päähän vieheen etupuolelle. Kun paino valitaan sopivaksi, viehe kulkee lähellä pohjaa, muttei kuitenkaan tartu sinne ainakaan liian helposti.

Perhojen ohella erittäin tehokkaita ja edullisia vieheitä ovat pienet 3-5 cm kala- tai toukkajigit painottamattomaan yksihaarakoukkuun pujotettuna.

Bombette: Bombeteksi kutsutaan heittopainoja, jotka muodoltaan muistuttavat onkijoiden käyttämiä kilpakohoja, mutta ovat painotettuina eri nopeuksilla uppoavia. Tosin kelluviakin bombetteja löytyy. Niiden idea on periaatteessa sama kuin spinflugan eli mahdollistaa kevyen vieheen eli useimmiten perhon heittäminen pitkälle ja uittaminen halutussa syvyydessä. Kätevä joskin meillä harvemmin käytetty menetelmä.

Mikrolight-kalastus: Tässä lajissa käytetään erittäin kevyttä vapakalustoa ja ohutta, 0,04-0,06 millin kuitusiimaa. Kuitusiiman päähän kannattaa laittaa esimerkiksi 0,20-millinen fluorihiilitapsi. Vieheinä käytetään mikrojigejä, jotka voivat olla jopa vain sentin parin mittaisia pujotettuna gramman parin painopäähän, esimerkiksi volframimormyskaan. Myös pienet liitsit toimivat mikrojigailussa.

Koskikalastajan vastapelurit

Koskilta voi narrata monia muitakin lajeja kuin lohensukuisia, vaikka jälkimmäiset varmasti useimmilla pääkohteena ovatkin. Tavallisin lohikalasaalis eteläsuomalaisissa joissa on onkikokoisena istutettu kirjolohi, viljellyistä lajeista halvin ja helpoimmin saatavilla. Painoltaan istukkaat ovat tavallisesti vajaasta kilosta puoleentoista, mutta monikiloisiakin saatetaan joskus areenalle laskea.

Taimenesta tavataan meri-, järvi- ja puromuotoa riippuen kalan kasvuympäristöstä. Koska puhutaan erittäin uhanalaisesta lajista, on kalastussääntöihin syytä tutustua tarkoin. Monilla koskilla taimenen tappaminen on kokonaan kielletty, mutta toisilla rasvaeväleikatun eli istutetun saa ottaa mittarajan (usein 50 cm) ylittyessä. Lapissa, jossa taimenkannat ovat vielä kohtuulliset, on luonnontaimenenkin ottaminen eräksi määrätyin reunaehdoin mahdollista. Mutta ellei ole varma asiastaan, taimen kannattaa aina päästää vapaaksi.

Merilohi saattaa koetella koskikalastajan välineiden kestävyyttä muutamissa rannikkomme lohijoissa. Eteläsuomalaisille tunnetuin kohde on Kotkan Kymijoki, jossa parhaat tärppimahdollisuudet ovat loppukesällä ja syksyllä. Myös lohen pyyntiä koskevat tiukat rajoitukset, joihin pitää tutustua ennen kalastamaan ryhtymistä.

Muista lohikaloista harjus ja siika ovat potentiaalisia koskikalastuskohteita varsinkin Lapissa, mutta paikoin etelässäkin. Näitä lajeja ei vielä uhanalaisiksi lueta, mutta erilaiset paikkakohtaiset säädökset niitäkin koskevat. Sen sijaan vieraslaji puronieriää jopa suositellaan kalastettavaksi mahdollisimman paljon.

Kuhaa, ahventa ja särkikaloja

Koskilta kannattaa tavoitella myös monia muita kalalajeja. Varsinkin lämpimään vuodenaikaan kuha ja ahven ovat mielekkäitä kohteita, sillä ne hakeutuvat halukkaasti virtoihin saalistamaan niihin pakkautuvia pikkukaloja. Varsinkin keskikesän hämäräaika on kuhan pyynnille otollista.

Särkikaloista toutain on kohonnut monen eteläsuomalaisen koskikalastajan suosikiksi vahvistuneen kannan ansiosta. Jopa yli viisikiloiseksi kasvava petosärki on haastava huijattava ja voimakas vastus siiman päässä. Paras aika suurtoutainjahdille on toukokuussa.
Myös säyne ja etelärannikon joissa turpa kasvavat kookkaiksi ja nappaavat halulla vieheisiin. Eikä koskikalastaja välttyne myöskään ajoittaisilta haukikontakteilta.

Vastuullisesti koskella

Vuoden 2024 alusta kalastuslakiin saatiin tervetullut uudistus, jonka mukaan saalis on lopetettava nopeasti ja mahdollisimman kivuttomasti. Aivan liikaa onkin joutunut katselemaan sätkiviä saalispusseja ja rantatörmällä henkitoreissaan loikkivia kaloja.

Tappovaatimus ei kuitenkaan koske kaloja, jotka laki vaatii vapautettavaksi esimerkiksi alamitan, rauhoitusajan tai uhanalaisuuden vuoksi. Tällainen kala tulisi päästää koukusta mielellään kuiville nostamatta ja mahdollisimman vähän vahinkoa tuottaen. Väkäsetön koukku auttaa.
Mutta jos ”laiton” kala on niin vahingoittunut, että sen selviäminen on epätodennäköistä, se pitää tappaa. Kalaa ei kuitenkaan saa pitää, vaan se on laskettava kuolleenakin veteen takaisin. Mikäli toisin menettelee ja siitä kiinni jää, voi seurauksena olla sakon lisäksi usean tuhannen euron korvausvaatimus.

Varsinkin lohikalat ovat herkkiä vääränlaiselle käsittelylle, joten esimerkiksi pönökuvien ottaminen vapautettavista yksilöistä alkaa jo olla lain harmaalla alueella. Jokainen voi myös tykönänsä miettiä, onko esimerkiksi luonnonvaraisen taimenen koskikalastus ylipäätään järkevää, vaikka sitä pyydä ja päästä -menetelmällä tehdäänkin.

Muista ainakin varata mukaasi kalaystävällinen kumihavashaavi.

Saalista odotettavissa

Oikea vuodenaika: Lohikaloille viileän ja kylmän veden aika eli kevät ja syksy. Muista tosin, että monet kosket ovat kiinni kuturauhoituksen vuoksi ajalla 1.9.-30.11. Kuha ja ahven nappaavat paremmin veden lämmettyä yli 10 asteeseen.
Rauhoituksen päättymispäivä: Ensimmäinen joulukuuta on ”varma” ottipäivä niillä koskilla, joilla rauhoitusta on vietetty.
Oikea kellonaika: Aamu ja ilta, keskikesällä valoisa yökin toimivat usein keskipäivää paremmin.
Ottipaikan rauhoittuminen: Jo tunninkin tauko viehepommitukselta saattaa aktivoida kalan. Samasta syystä varhaisaamut ovat usein antoisia, jos ottipaikat pääsee ensimmäisenä korkkaamaan.
Hyvä virtaus: Monia koskikohteita säännöstellään siten, että virtaus muuttuu jopa päivittäin. Muuttuvan virtauksen hetki aktivoi usein kaloja laittaen ne vaihtamaan olinpaikkojaan. Kehnoin tilanne on virran lähes seisahtuessa, mutta ei tulvajuoksutuskaan yleensä toivottava ole.
Sää: Otollinen sää koskireissulle voi olla vaikkapa sade, jolloin muut eivät ole viitsineet paikalle lähteä.

Luvat kuntoon

Koskikalastuksessa tarvitaan valtion kalastonhoitomaksun (18-69-vuotiaat) lisäksi yleensä paikkakohtainen lupa, jonka hinta on useimmiten noin 15-25 euroa vuorokaudessa, mutta joissakin vapakiintiökohteissa huomattavasti kalliimpikin. Nuorille on usein tarjolla lupia puoleen hintaan. Vuosilupa on paljon kalastaville edullisin vaihtoehto, jos sellainen on tarjolla.

Tietoja luvista ja niiden myyntipaikoista löytyy helposti kosken nimeä googlettamalla. Useimmiten luvan voi maksaa myös netissä.

Samalla on syytä tutustua kosken kalastussääntöihin, kuten esimerkiksi saaliskiintiöön, sallittuihin kalastusvälineisiin ja lupa-alueeseen.

Kalastusta yleensä myös valvotaan huomattavasti paremmin kuin järvillä ja merellä.