Ahvenen täsmäjigaus vaatii tarkkuutta

Mukavan kokoinen raitapaita on hyväksynyt tarjotun jigin.

Täsmäjigaus on tullut suurelle yleisölle tutuksi lähinnä kuhan vertikaalijigauksena tai ahvenen drop-shottauksena. Moni ei ehkä tule ajatelleeksi, että tarkkuutta tarvitaan myös perinteisessä ahvenen jigauksessa.

Kalamiehille ja -naisille kehittyy vuosien mittaan kuudes aisti kalojen olinpaikkojen suhteen. Olin joitakin vuosia sitten isäpuoleni kanssa kalassa tutuissa merellisissä maisemissa. Tulimme saarten muodostamaan hyvin pieneen salmeen, jossa virtasi kohtalaisesti.

Kuudes aistini laittoi hölläämään kaasua ja nappaamaan vavan käteeni. En ollut koskaan saanut kyseisestä paikasta paria vaivaista ahventa enempää, mutta siitä huolimatta jokin pisti aina yrittämään, uudestaan ja uudestaan.

Lyhyt, tarkka heitto vedenpinnan yläpuolella pilkahtavan kiven taakse ja pieni kalajigi sukelsi pyrstöä vipattaen kohti pohjaa. Sinne se ei ehtinyt. Raju tärppi ja ul-vapani taipui mukavasti kaarelle. Muutama pyörähdys venereunan vierellä ja reilut 300-grammainen raitapaita oli tosiasia.

Isäpuoli viskoi jääräpäisesti pientä vaappua, tärpittä, kun itse nostin toisen ja vielä kolmannenkin ahvenen kyytiin. Kun neljäs köriläs sai kelajarruni narisemaan, suostui hän lopulta vieheen vaihtoon. Vaappu laatikkoon ja siiman päähän moottoriöljyn värinen sirppipyrstö, heitto kiven taakse ja naps. Liki puolikiloinen ahven sai isäpuolen suun messingille. Hän tuijotti kalaa pitkän tovin.

”Suurin koskaan saamani ahven!”

Saimme paikasta toistakymmentä ahventa ja kaikki iskivät noin puolentoista metrin alueelta. Muualle suunnatut heitot tuottivat pelkkiä vesiperiä.

Ahven on parvikala

Ahven ruokailee yleensä parvessa. Suurin osa ahventen jallittajista tietääkin jo, että kun on saanut yhden kalan, tulee heittämistä jatkaa samaan kohtaan. Ahvenen liikkuessa suurissa parvissa ei heittotarkkuudella ole niin väliä.

Monesti raitapaidat kuitenkin kasaantuvat pienempiin rykelmiin ja valitsevat kyttäyspaikkansa varsin tarkoin. Silloin heittotarkkuus nousee omaan arvoonsa ja ympäriinsä summittain vispaava heittokalastaja jää helposti saaliitta.

Kiven takana vertikaalimaisesti pomppiva jigi kiinnostaa pikkuahvenia…
…kunnes heidän isoveljensä tekee yllätyshyökkäyksen.

Käytä aikaa etsintään

Heinäkuussa ahventen parveutumisvietti herää. Parhaimmat syöntijaksot keskittyvät aamuun ja iltaan, keskipäivällä on yleensä hiljaisempaa. Virtapaikat, kuten salmet, sillat, niemenkärjet jne. vetävät raitapaitoja puoleensa.

Kalat eivät kuitenkaan oleskele tasaisesti vedessä, vaan valitsevat paikkansa huolella. Yleensä virtausten alapuoliset kohdat ovat ottavimpia paikkoja. Niissä ahven siirtyy kivien, pilareiden ynnä muiden taakse ikään kuin suojaan virtaukselta. Sieltä se kyttää virtauksen mukana kulkevia suupaloja ja varomattomia pikkukaloja. Koskikalastajalle tämä on varsin tuttua.

Siltojen alla kalastelevalla on suhteellisen helppo tehtävä paikallistaa ahvenet. Riittää, kun tähtää heittonsa suoraan siltapilareiden taakse. Muualla asia ei välttämättä olekaan niin yksiselitteinen. Kalat saattavat hyvin lymyillä jonkun tietyn kiven kyljessä, samalla kun vieressä olevan kiven luota ei löydy pyrstön pyrstöä. Lisäksi ahvenet saattavat yhtenä päivänä suosia esimerkiksi kiven toista reunaa vaihtaen seuraavana päivänä toiselle puolelle.

Hätäisellä heitto per paikka -menetelmällä ei siis välttämättä onnistu paikantamaan parvea. Kärsimättömältä jää monta hyvää apajaa huomaamatta, jos viehe osuu parvesta vähänkään sivuun. Muutama tarkka heitto kiinnostavien kivien molemmin puolin sekä taakse, riittää selvittämään ovatko raitapaidat kotona vai ei.

Reilun kokoinen raitapaita saa jigaajan suun messingille.

Merkkipoiju

Jos ottipaikassa ei ole sopivia maamerkkejä, voi veteen viskata pienen narulla ja painolla varustetun pikkupoijun kohdan merkiksi. Poijua ei kannata heittää suoraan ahvenparveen, vaan hiukan sivummalle. Kun tiedetään hot spotin sijainti suhteessa poijuun, voi täsmäjigailu alkaa.

Poijun voi helposti tehdä itsekin, vaikkapa värikkäästä muovipullosta, johon sidotaan naru ja paino. Hyvin varustetuista kaupoista saa myös tarkoitukseen kehitettyjä erikoispoijuja.

Jokaisen heiton päätteeksi tehdään muutama pilkkiliike, ahven kun monesti seuraa viehettä aivan veneen laidan viereen. Tärppi saattaa tulla nopeasti ja yllättäen. Lyhyellä siimalla kalastaessa tulee jarrun olla tavallista löysemmällä. Muutoin siima tai ahvenen suupieli saattaa antaa periksi.

Lyhyitä heittoja

Pitkistä heitoista ei ole täsmäjigauksessa juurikaan hyötyä, ainakaan jos kalastetaan veneestä. Lyhyet heitot ovat helpommin hallittavissa ja jigi saadaan suuremmalla todennäköisyydellä haluttuun paikkaan.

Kymmenen tai jopa viiden metrin heitot saattavat joissakin paikoissa olla riittäviä, kunhan toimitaan rauhallisesti ja ilman turhaa melua. Heitä hot spotin yli, kelaa tärppikohtaan ja anna jigin vajota raitapaitojen nenien eteen. Tärppi tulee yleensä juuri tässä passiivisessa pysäytysvaiheessa.

Krantuille pientä

Kalastelen aika ajoin kivisissä ja matalissa paikoissa, joissa täsmäjigaus tulee oikeuksiinsa. Siellä 5- ja 7-grammaiset jigipäät yhdistettynä 8-10 sentin pituisiin silikonipyrstöihin toimivat mainiosti. Joskus ahvenet kuitenkin vain näykkivät tarjoamiani pehmovieheitä. Pelleily, joka saa kalamiehen kuin kalamiehen hulluuden partaalle. Onneksi siihen on olemassa lääke: mikrojigi.

UL-kalusto, ohut siima ja mikrojigi ovat varsin tehokas yhdistelmä ahventen herättelyyn ja yleensä tärppi tuleekin heti. Mikrojigi on lyhyt, pituudeltaan vain noin 4-5 senttiä, ja siihen sovitetaan 2-3 gramman jigipää. Aluksi mikrojigillä saattaa tulla pienempiä yksilöitä, mutta malta hetki. Pian joku isommista saa tarpeekseen vieressä katselusta ja haukkaa jigin syvälle kurkkuunsa.

Muutaman kalan jälkeen voi vaivihkaa vaihtaa takaisin normaalivapaan ja -jigiin, ja homma jatkuu. Ole kuitenkin tarkkana parin ensimmäisen heiton aikana. Kun jigin koko yllättäen kasvaa, saattaa naapuruston suurin raitapaita ampaista kättelyssä kiinni.

Isot takaisin

Välillä saadaan enemmän kalaa kuin mille olisi käyttöä. Pienimmät ja suurimmat yksilöt kannattaa suosiolla palauttaa hellällä kädellä takaisin veteen. Pienien kalojen tulee antaa kasvaa ja suurissa yksilöissä on tunnetusti parhaimmat geenit suvun jatkuvuuden kannalta.

Suurista yksilöistä voi toki napata pari hyvää kuvaa vaikka kännykkäkameralla, jonka jälkeen köriläs palautetaan takaisin järveen tai mereen. Keskikokoiset ovat muutenkin parhaita ruokakaloja.

Muutama keskikoon ruokakala kruunaa hienon kalastuskokemuksen.

Kirjanpito kannattaa

Suurin osa meistä pistää muistiin, mistä kalaa on milloinkin tullut. Jotkut pitävät varsin tarkkaa kalastuspäiväkirjaa, johon merkitään kaikki reissuun ja saaliiseen vaikuttaneet asiat. Tarkat tiedot esimerkiksi ”saamakiven” sijainnista auttavat seuraavia koitoksia suunniteltaessa, etenkin jos kalastetaan aktiivisesti eri vesillä.

Päähän tallennetuista tiedoista osa katoaa ajan myötä väkisin. Iloa kalastuspäiväkirjasta on muutoinkin. Kalattomina päivinä on mukavaa istuskella mökillä ja lukea menneistä huippu- ja floppireissuista.

Teksti ja kuvat: Marcus Wikström

Kesäillassa ahventen ruokailu voi käydä kiivaaksi. Vedenpinnan yläpuolelle pilkottavat kivet ovat aina kokeilun arvoisia täsmäjigailun kohteita.