Mademorria pompottelemassa

Mateiden kuvioinnit vaihtelevat suuresti vesistöjen ja yksilöiden välillä. Kaikki ne ovat kuitenkin upean näköisiä ja hienoja kaloja kalastaa.

Kuten kalastuksessa aina, myös mateenpilkinnässä on kaikkein tärkeintä olla oikealla paikalla oikeaan aikaan. Joskus oikea paikka voi olla metreistä kiinni, mutta useimmiten riittää, kun löytää oikealle alueelle. Onneksi ajankohta on joka vuosi kutakuinkin sama.

Otsalamppu, kamera, vaaka, saappaat, lämpimät vaatteet. Kaikki alkoi olla valmista. Vielä syöttipussi termospullon seuraksi pilkkireppuun ja reppu auton takaluukkuun. Kaira on siellä jo valmiina. Ilta oli tarkoitus viettää madetta pilkkien ja aioin olla ajoissa pilkkipaikalla.

Edellinen reissu kahta päivää aikaisemmin oli ollut todella onnistunut ja olin saanut useita hienoja mateita. Kiitos siitä kuului Teemulle, joka huonoa madetuuria valiteltuani oli vinkannut minulle eräästä matalikosta, josta mateita kyllä pitäisi löytyä.

Suunta oli siis selvä; suoraan edellisen reissun paikalle. Toivottavasti siellä olisi taas syöntihaluisia mateita ja mielellään myös joku suurkalakoon ylittävä yksilö. Sellainen minulta vielä puuttui ja nyt olisi kiva saada se neljän kilon raja rikottua.

Mateenpilkkijä voi joutua hikoilemaan

Jäälle oli viime kerran jälkeen satanut lisää lunta. Onneksi sitä ei kuitenkaan ollut kovin paljoa ja eteneminen oli helppoa. Sen verran valkoista peitettä oli kuitenkin satanut, että edellisen reissun jäljet olivat peittyneet. Jäälle oli saapunut jo useita muitakin pilkkijöitä, mutta onneksi suurin osa oli melko kaukana vastarannan puolella. Ehkä tässä saisi taas pilkkiä ihan omassa rauhassa.

Paras syöntiaika alkaisi vajaan parin tunnin kuluttua ja silloin olisi eduksi, jos ei tarvitsisi kairailla lainkaan reikiä. Jään alla oli vettä vain vähän yli metri, joten kaikki ylimääräinen melu varmasti häiritsisi kaloja. Oli siis parasta porata heti alkuun riittävä määrä reikiä valmiiksi, ainakin kymmenen kappaletta.

Ensimmäiset kolme kokoa 8” olevaa reikää syntyivät nopeasti, mutta sen jälkeen alkoi tahti vääjäämättä hidastua. Mitä useamman reiän sain aikaan, sitä enemmän kertyi maitohappoa lihaksiin. Kahdeksan tuuman kaira on kuitenkin välttämätön, kun tavoitteena on suurkalakoon made.

Muutaman vuoden takaiset kokemukset siitä, kun made ei mahdukaan reikään olivat niin karvaita, että niitä en enää missään tapauksessa halua kokea uudelleen, vaan hikoilen suosiolla muutaman ylimääräisen tipan reikiä tehdessä. Lopulta muutaman hengähdystauon jälkeen olin saanut kaksi viiden reiän riviä valmiiksi. Ne saivat luvan riittää, ainakin tässä vaiheessa.

Pussi mateen alla suojaa sen ihoa ja sen voi halutessaan vapauttaa hyväkuntoisena takaisin uimaan.

Made tykkää kovista pohjista

Loputtomalta tuntuneen reikien pyörittelyn jälkeen oli aika istahtaa alas. Kaivoin repusta termospulloa ja kaadoin kuppiin höyryävää kahvia. Toista kupillista juodessani alkoi kalakuume olla jo kova. Hörppäsin loput puoli kuppia kerralla, laitoin termospullon takaisin reppuun ja kaivoin tilalle syöttipussin ja vavan.

Kännyin poispäin reiästä ja laitoin vasta sitten otsalampun päälle. Näin ei veteen pääsisi mateita mahdollisesti säikyttävää valoa. Pussissa oli nippu särkifileitä, osa selkärangan kanssa ja osa ilman. Valitsin selkärangalla varustetun fileen ja kiinnitin sen lituskaisen mademorrini koukkuun.

Morri pohjalle ja pomputtelu sai alkaa. Ensimmäinen reikä tuntui olevan aavistuksen sivussa kaikkein kuumimmalta kohdalta, sillä pohja oli hieman pehmeä. Edellisellä reissulla parhaiten kalaa antaneissa rei’issä oli ollut aivan kova pohja. Tömistelin morrillani muutaman minuutin ja kun tärppiä ei tuntunut siirryin seuraavalle reiälle.

Kala on paikalla

Laskin morrin taas pohjaan ja aloitin pompottelut ja tömistelyt. Välillä muutaman sekunnin tauko siimaa kireällä pitäen, morrin pysyessä kuitenkin kokoa ajan pohjan tuntumassa. Toisen tömistyssarjan lopuksi tuntui vavassa tärähdys. Vetäisin vastaan ja kiinni oli. Jäälle kassin päälle nousi reilu kiloinen made.

Hyvältä näytti; kala nousi heti toisesta reiästä. Jatkoyrityksistä huolimatta ei lisää tärppejä tullut ja oli aika siirtyä eteenpäin.

Seuraavalla reiällä olikin jo vastassa kunnon kova pohja. Pomputtelin painavaa morria kuuluvasti pohjaa vasten, eikä tärppiä tarvinnut kauaa odotella. Tämän kalan kohdalla koko parani heti reilulla kilolla edelliseen verrattuna. Kävin vapauttamassa mateen ensimmäiseen, nollatuloksen antaneeseen reikään ja palasin kiireesti takaisin reiälle.

Uusi tuore syötti kiinni ja pilkki pohjaan. Pari pompottelua pohjassa ja taas tärppi. Nyt tuntui huomattavasti raskaammalta kuin aikaisemmin. Raskasta vastavetoa kesti kuitenkin vain pari sekuntia, kunnes kala pääsi irti. Harmituksen tunne on aina yhtä suuri ison kalan päästessä irti.

Oli kuitenkin turha ruveta surkuttelemaan irti päässyttä kalaa; vaikka se ehkä olikin juuri se suurmade, jota olin yrittämässä. Alla tuntui uivan syönnillään olevia mateita, joten äkkiä pilkki takaisin reikään.

Imumadon toukat elävät mateiden silmässä ja aiheuttavat sokeutta. Näkökyvyn menetys ei kuitenkaan mateita juuri haittaa, sillä ne löytävät ruokansa maku-, haju- ja tuntoaistiensa avulla.

Hyvän kokoista madetta

Yhden tuloksettoman reiän jälkeen osui kohdalle todella hyvä reikä. Ylös nousi peräjälkeen kaksi hyvän kokoista madetta, joista suurempi painoi kymmenen gramma vaajaa kolme kiloa. Parin minuutin pomputtelun jälkeen tärähti kolmannen kerran ja taas tuntui lupaavalta.

Ylös nousi edellistä hieman isompi viiksileuka. Otin koukun irti suupielestä, laitoin kalan muovipussiin ja pussin digivaa’an koukkuun roikkumaan. Vakaa näytti lukemia 3190. Siitä pois pussin paino, eli 20 grammaa ja tuloksena oli täsmälleen sama paino, kuin edellisen reissun suurin kala.

Odottamatonta seuraa

Kun lisätärppejä ei tullut, siirryin taas seuraavalle reiälle. Täälläkin oli heti kala paikalla, kuitenkin selvästi pienempi kuin edellinen. Laskiessani morria takaisin reikään huomasin, kuinka vastarannalta lähti auto liikkeelle ja se tuli suoraan kohti. Samassa vapa nytkähti jälleen. Tein nopean vastanykäisyn ja reiästä nousi taas nätti, reilu kaksikiloinen made. Kävin vapauttamassa mateen ja palasin pikaisesti ottireiälle.

Vastarannalta lähtenyt auto läheni ja suunta oli edelleen minuun päin. Nyt se oli enää noin sadan metrin päässä, toivottavasti se ei tulisi tänne säikyttämään juuri alla olevia mateita. Laskin pilkin pohjaan, tömistin pari kertaa ja taas oli kala kiinni. Se kuitenkin irtosi ennen kuin sain sitä edes reikään, mikä oli hyvä, sillä auto oli enää parinkymmenen metrin päässä.

Nyt oli otettava vuosia sitten pilkkikilpailuissa opitut likaiset keinot käyttöön. Pyöritin metrin verran siimaa sisälle ja jatkoin pilkin liikuttelua reiässä. Mies pysäytti autonsa parin metrin päähän minusta ja alkoi kysellä kuulumisia:

– Onko tullut kalaa?
– Ei ole. Yksi tärppi oli pari tuntia sitten, mutta ei pysynyt kiinni. Oletko sinä saanut?
– Enpä juuri, yksi pieni vain. Ajattelin tulla tähän katsomaan, syökö täällä paremmin.
– Hiljaista on ollut täälläkin. Pitää varmaan kohta lopettaa ja lähteä kotiin.
– Vai niin, huonoa on ollut minullakin. Taidan käydä vielä koittamassa tuolla karikon reunassa ja lähteä sitten, jos ei mitään löydy. Terve.

Mies käynnisti autonsa ja suuntasi kohti parinsadan metrin päässä olevaa karikkoa. Sain kuin sainkin jatkaa yksin pilkkimistä.

Lähes 140 grammaa painava mademorri herättää varmasti huomiota jään alla. Joskus kuitenkin pienempi morri toimii paremmin. Kokeilemalla löytää kulloinkin parhaiten toimivan.

Made ei pidä häiriöstä

Mutta autolla ajelu kalapaikan päällä ei varmasti tehnyt hyvää kalantulolle, varsinkin kun paikalla oli vain vähän toista metriä vettä. Jatkoin silti toiveikkaana pilkkimistä. Pahat aavistukset kuitenkin vahvistuivat sitä mukaa, kuin reikä reiän jälkeen osoittautui kalattomaksi.

Kävin läpi kaikki kairaamani reiät. Vaihdoin uuden syötin, pomputtelin ja tömistelin, mutta mikään ei auttanut. Paikan mateet olivat panneet suun kiinni. Pakkasin vavan reppuun, kiinnitin suojuksen terän päälle ja suuntasin autolle.

Ehkä se suurmade nousisi seuraavalla reissulla, tai sitä seuraavalla.

Houkuttimet

Lisähoukutusta mademorriin

Mateenpilkkijät ovat keksineet pilkkeihinsä vuosien varrella monenlaisia lisähoukuttimia, joiden avulla pyritään herättämään mateen huomio ja sitä kautta myös saamaan made ottamaan useammin.

Yleisin lisähoukutin lienee pilkin maalaaminen valkoiseksi tai sen päällystäminen fosforimaalilla, jolloin se näkyy paremmin vedessä. Konsti on suosittu siitäkin huolimatta, että monin paikoin iso osa mateista on loiskaihin sokeuttamia. Näkyvyyden lisäämisen voisi kuvitella olevan sitä tehokkaampaa, mitä harvinaisempaa loiskaihi on kyseisessä vesistössä.

Melko tavallista on myös, että pilkkiin kiinnitetään erilaisia ääntä ja värähtelyä aiheuttavia osia. Tällainen voi olla vaikkapa lippauistimesta irrotettu lippa, jonka voi kiinnittää esimerkiksi pilkissä olevaan siiman kiinnityslenkkiin.

Suurin houkutin on kuitenkin itse pilkki, joka usein on raskas ja aiheuttaa paljon värähtelyä vedessä, sekä siihen liitetty syötti, joka hajullaan houkuttaa mateen iskemään.

Teksti ja kuvat: Juha Ojaharju

Fosforilla päällystettyjä mademorreja. Vasemmalla olevan morrin päällystämiseen on käytetty valkoiseen maaliin sekoitettua fosforijauhetta, oikealla olevassa morrissa fosforijauhe on sekoitettu epoksiliimaan.
Gourmet-pöytä valmiina: särkifileitä, särjen pyrstöpaloja sekä särkiviipaleita. Nämä kelpaavat nirsommallekin mateelle.