Reppureissulla ahvenia etsimässä – Unohdettu rantakalastus viehättää

Vauhdikkaasti kehittyvällä kalastuksen ja kalaveneiden kilpavarustelulla on vastavoimansa. Mieli kaipaa sittenkin perusasioita, kuten kalavesillä vietettyä aikaa ja sinnikkään yrittämisen palkitsevia tärppejä. Matalan kynnyksen seikkailuvaihtoehdon niihin tarjoavat metsäjärviemme rantapenkoissa saalistavat ahvenet.

Jutun innoittajana toimiva kalapäivä toteutui juhannuksen tienoilla toissa kesänä keskellä pitkän vaellusreissun valmisteluja. Minun kalastusvuoteeni eivät sellaiset edes säännöllisesti kuulu, joten harvoihin reissuihin latautuu paljon odotuksia.

Aiemmilta vaelluksilta palautuivat mieleen päiväreppureissut, joita tehdään leiristä lähiseutujen kalapaikoille. Mikä vapauttava tunne onkaan jättää raskas rinkka teltalle, pakata mukaan vain välttämättömät tarvikkeet ja viettää täysi päivä tuntemattomien vesien rannoilla vain olennaisimpaan keskittyen. Miksipä samaa tunnetilaa ei voisi tavoitella myös omalta kotiovelta lähtien?

Rantakalastajan karttasulkeiset

Vaelluksen varustelistan läpikäynti keskeytyi ja puhelimen karttasovellus aukesi. Silmä alkoi etsiä aivan toisenlaisia järviä kuin mihin se oli tottunut. Suuret, veneestä käsin operoitavat vesistöt karsittiin ensimmäisenä pois, sitten asutuksen piirittämät. Myöskään peltojen ja suomaan ympäröimät järvet eivät kiinnostaneet.

Sopivaa järveä miettiessäni hain kartalta pieniä järviä ja lampia, joissa rannalta heittämällä yltää haravoimaan kohtuullisen pinta-alaosuuden. Lisäkriteerinä etsin vähäpuisia ja/tai kallioisia rantoja, joista jälkimmäiset yleensä tarjoavat parhaat edellytykset heittelyyn. Kiviset rannat jatkuvat yleensä myös pinnan alle ja keräävät ahvenia heittoetäisyydelle.

Kun kiinnostava kohde oli löytynyt, silmäilin vielä netistä löytyviä ilmakuvia. Kesäkuvista kun voi saada vihiä vesikasvillisuuden täyttämistä alueista, jotka myös kaloja houkuttavat. Jos kyseessä on kirkas vesi, voi ilmakuvista näkyä myös uposlehtisten vesikasvien ja vedenalaisten matalikoiden sijainnit. Paikan valintaan vaikutti viime kädessä sen sijainti erämaisissa maisemissa, joissa patikointi jo itsessään olisi mieluinen kokemus.

Vaelluksen reppureissun tunnelman jäljittelemiseksi jatkoin karttapohdintoja vielä reittivalinnan näkökulmasta. Suuremman eräreissun tuntua saa asutetummilla seuduilla aikaan sillä, ettei järvelle menemiseksi valitse lyhintä ja suorinta rantaan vievää polkua. Tulevan hikoilun tiedostamisesta huolimatta auto saisi jäädä noin kilometrin päähän järven rannasta, eikä kävelyetappi kulkisi lainkaan karttaan merkittyjä polkuja pitkin.

Pikkunätit ahvenet suosivat kalliokärkien penkkoja.

Mitä mukaan reppureissulle?

Päivän mittaisillakaan reppureissuilla sopivien kenkien merkitystä ei pidä väheksyä. Maaston edellyttämästä kengän tukevuudesta riippuen esimerkiksi polkujuoksu- tai vaelluskengät sopivat hyvin päiväreissulle. Vaatetus valitaan lämpötilan mukaan kepeää kerrospukeutumista suosien. Ohut kuoritakki kannattaa pakata reppuun viiman ja sateen varalle.

Kesälämmöillä tehty päiväretki kuluttaa reilusti energiaa, joten nestettä ja evästä tarvitaan reilusti koko päivälle. Ruokatermareihin on kätevää pakata lämmintä taikka kylmää (jälki)ruokaa, mutta muutakin energiapitoista popsittavaa tulee ottaa mukaan.

Sen sijaan jokamiehenoikeuksin liikkuvan nuotiomakkaraa mielivän on muistettava, että avotulen saa tehdä vain viralliselle tulipaikalle. Ja silloinkin vain, jos metsäpalovaroitus ei ole voimassa. Retkikeitintä saa sen sijaan käyttää, jos sen katsoo olevan kantamisen arvoinen.

Merkittävän tila- ja painohaasteen teettää juoma, jota tarvitaan useampi litra. Pohjoisen vaelluksellahan vesihuikka kaapaistaisiin kuksalla järvestä, mutta etelämpänä on otettava huomioon luonnonvesien epäpuhtaudet. Nämäkin haasteet ovat selätettävissä ja esimerkiksi LifeStraw Go on näppärä vedenpuhdistimen ja juomapullon yhdistelmä, jolla järvivesi muuntuu välittömästi juomakelpoiseksi.

Isot ahvenet eivät voineet vastustaa pinkkiä jigiä.

Kalastusvälineistä vain välttämättömimmät mukaan

Kalastusvälineistä ja varsinkin vieheistä kannattaa valita vain välttämättömät mukaan, vaikka se henkilökohtaisesti teetti tuskaa. Niinpä päädyin ratkaisuun, että olen valmis kantamaan yhtä varavapaa ja -kelaa sekä kokonaista viehelaukkua mukanani. Jälkikäteen totean, että päiväreissulle riittäisi nopeaa vieheen vaihtoa varten taskuun mahtuva vieherasia, ja muut vieheet isommassa rasiassa kulkisivat repussa.

Metsäetapin ajaksi vavat pakataan hyvään suojaan, jottei hymy hyydy veden vihdoin tullessa vastaan. Haavia en sen sijaan ottaisi matkaan, vaikka se jyrkillä tai liukkailla rannoilla voisi olla tarpeen.

Muita tarpeellisia tarvikkeita ovat pieni ensiapupakkaus, päähine, pihdit, puukko ja muut kalastustarvikkeet, sekä jo mainitut aurinkolasit. Pidempien siirtymien varalle kannattaa pakata reppuun paperikartta ja kompassi tai pieni virtapankki puhelimelle, jos käyttää karttasovellusta.

Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä, on mukana kulkevan repun oltava ominaisuuksiltaan riittävän tilava ja mukava kannettava, mieluusti myös vettä hylkivä. Koska olimme Millan kanssa lähdössä reissuun kaksin, oli tavarat helpompi mahduttaa kahteen reppuun ja myös termospullot mahtuivat matkaan.

Kourallisella jigejä olisi pärjännyt.

Vihdoin perillä

Hyvästä suunnittelusta huolimatta matka autolta järven rantaan oli kivinen ja hikinen. Kartassa näkyneet vaihtelevat korkeuskäyrät jäivät liian vähälle huomiolle ja tekivät maastossa tarpomisen odotettua rankemmaksi. Kosteammalta pätkältä seuraan liittyneet hyttyset ja mäkärät toivat oman mausteensa matkaan.

Vaatettakin oli liikaa, ja ylimääräinen pusakka piti tunkea valmiiksi täyteen reppuun. Perillä olotila kuitenkin parani hetki hetkeltä ja alkoi tuntua siltä, että kaikki koettu kärsimys olikin kannattanut ja kohta alkava kalastus maistuisi entistäkin paremmalta. Kello kävi vielä selvästi aamupäivän tunteja ja meillä olisi koko päivä aikaa tutustua uuteen paikkaan.

Lukitsimme päivän kalastussuunnitelman vasta rannassa, kun ennalta käymätön järvi näyttäytyi edessämme. Pohdittavana oli, kumpaan suuntaan lähdetään järveä kiertämään ja palataanko autolle samaa vai eri reittiä. Vastapäivään mennessä näkyisi tiheämmin helposti heitettävää kalliorantaa, sinne siis.

Kasasin kevyet haspelisetit ja kiinnitin ohuen kuitusiiman jatkeeksi kotona tehdyt fluorocarbon-tapsit, joiden päässä oli pieni lukkoleikari. Niillä olisi hyvä heitellä kaikkia vieheitä, eikä sattumahaukikaan todennäköisesti viehevarkaudessa onnistuisi.

Kalastusta vaistoon ja toistoon luottaen

Kun pohjakarttaa ja ennakkotietoa järvestä ei ole, paikkaavat aistit, vaistot ja kokemus tietovajetta. Aloituspaikassa oli harvaa puustoa rantaan saakka, joten kapusimme vielä viereisen kallion päälle tähystämään pahimpien pohjahakojen sijaintia.

Ilmeistä vaaraa ei näkynyt ja rannan profiili antoi ymmärtää veden syvyyden kasvavan lyhyelläkin heittokantamalla, tästä olisi hyvä aloittaa. Hajaannuimme sopiviin puuston väliköihin ja Milla aloitti jigeillä, minä keveillä lusikoilla.

Ensimmäisistä heitoista lähtien silmä alkoi tarkkaavaisesti seurata siiman liikkeitä ja vapakäsi odottaa pieniä tärähdyksiä merkkeinä kalojen kiinnostuksesta. Sama tarkkaavaisuus on hyödyksi myös tarpeettomien pohjakontaktien välttelyssä. Varovaisten tärppien jälkeen lusikkaani kävi maistamassa lyhyessä hetkessä sekä pieni ahven että hauki, mikä antoi toivoa järven kalaisuudesta.

Milla joutui heittelemään hieman kauemmin, ennen kuin huudahti kalan napanneen pohjan tuntumassa väristellen uiteltuun pinkkiin jigiin. Kerkesin juuri sopivasti paikan päälle todistamaan, kun noin 400-grammainen ahven lipui kasvillisuuden seasta käden ulottuville. Jo tässä vaiheessa oli selvää, että järvivalinta oli onnistunut.

Varsinkin pienessä järvessä isommat ahvenet on hyvä vapauttaa.

Heittelyä rannan sen salliessa

Syvyyksiin viettävä kivikkoranta on hyvin jigattavissa, muttei antanut enempää kalatapahtumia. Jatkoimme rantaviivan seuraamista pysähtyen heittelemään aina rannan niin salliessa.

Paikoin rannat olivat matalia ja kirkkaassa vedessä oli jännittävä seurata vieheen kulkua. Harmi vain, että kalat tuntuivat suosivan syvempää vettä, eikä tärppejä näkynyt eikä kuulunut.
Heittelimme kokeilumielessä pienillä spinnerbaiteilla ja lipoilla myös lumpeikkoisia kohtia, mutta ahventärppien sijaan vain yksittäiset pienet hauet ilmoittivat läsnäolostaan. Hauskaa toki sekin.

Eräästä kalliokärjestä pääsi isolta alalta heittelemään kauemmas rantaviivasta. Tunnusteluheittojen jälkeen uskaltauduimme käyttämään jigejä ja vajottamaan vieheitä pohjalle. Syvyyttä oli arviolta kolmen-viiden metrin verran, josta onnistuimmekin pienillä mikrojigeillä löytämään yksittäisiä ahvenia.

Yksi heittosuunta osoittautui selvästi kalaisammaksi, ja hetken ajan miltei joka heitto päättyi noin satagrammaisen ahvenen tärppiin. Koska vastaavia rantoja näytti odottavan edessäpäin lisää ja maiseman vaihtaminen oli osa reissusuunnitelmaa, päätimme jatkaa matkaa.

Sitä ennen oli pidettävä kunnon evästauko ja annettava silmien levätä keskikesän upeissa maisemissa. Energiaa tarvittaisiin patikoinnin jatkuessa pitkin paikoin vaikeakulkuista rantaa. Huolellisuuteen oli syynsä, sillä harha-askel voisi tietää useamman metrin pudotusta. Lisäksi käsissämme olivat heittovalmiudessa olleet virvelit, joita ei soisi kolauttavan kiveen eikä puihin.

Reissuevääksi käy mainiosti tuoreeltaan järvestä nostettu ahven. Pieni pussi suolaa riittää herkullisen tikkuahvenaterian loihtimiseen. Kuva: Milla Velho.

Päivän taktiikat selkiytyvät

Rantakalastuksen parhaat puolet kumpusivat esiin päivän edetessä, kun vastaan tuli koko ajan uudenlaisia rannanmuotoja. Kalastus vaati koko ajan sopivasti keskittymistä heittosuuntien sekä pohja- että kalatärppien suhteen.

Jälkimmäiset olivat onneksi ja ihme kyllä tiheämmässä, joten mielenkiinnon horjumisesta ei ollut pelkoa. Isompia ahvenia ei kuitenkaan näkynyt, vaan ärhäkämmät tärpit olivat aina kiloluokan haukien tekosia.

Koska ahvenet tuntuivat olevan hieman syvemmässä vedessä, roikkui siiman jatkeena yhä useammin mitä erilaisempi jigimalli. Monessa paikassa syvyys oli riittävä vasta kauempana rannasta, joten heitoista pystyi tehokkaasti hyödyntämään vain alkumatkan ja sitten jigi oli kelattava vauhdilla matalan alueen yli.

Matka jatkui yhteen selvästi ulospäin työntyvään niemekkeeseen, jossa oli aloituspaikan tavoin harvaa puustoa lähelle vesirajaa saakka. Molemmille löytyi mieluisat heittopaikat, kun itse tavoittelin niemenkärjen edustaa Millan jigatessa sen rinteitä.

Kärki olikin kalaisa ja jo tutuksi tulleita satasia nousi useampia. Aktiivinen vapauitto tuntui vetoavan ahveniin, mutta sopivan jigipään paino ei saanut olla raskas. Ilmeisesti kalat olivat kerääntyneet syvemmän veden laitaan hieman irti pohjasta, eikä perinteinen kelaus, vajotus pohjaan, kelaus -tekniikka vasten kärjen rinnettä ollut tehokkain.

Millalla oli toisenlainen strategia

Millalla oli toisenlainen strategia käytössään. Hän oli kaivanut rasiasta jälleen pinkin kolmetuumaisen kalajigin, jolla kalasteli huolellisesti pohjia pitkin omalla paikallaan saaden yksittäisen tärpin ja kalan silloin tällöin.

Niinhän siinä kävi, että huutoilmoituksen seurauksena minun oli jälleen juostava todistamaan parempaa tärppiä. Korkeammalta rinteeltä näin, että selvästi aamupäiväistä suurempi ahven ravisteli kohti rantaa. Kastelin kädet ja nappasin kalasta kiinni, näitähän täältä varovaisesti toivottiin. Millan ennätysahven pääsi yhteiskuviin ennen kuin se laskettiin takaisin rantapenkkaan päivystämään.

Jälleen oli todettava, että yksin kalastaessa olisi saattanut nämä kalat jäädä allekirjoittaneelta näkemättä ja mielikuva järvestä olisi ollut tyystin toinen. Nyt molempiin heräsi valtava usko ja odotus siitä, millaisia ahvenen järkäleitä voisimmekaan vielä saada. Jatkoimme saman seudun heittelyä vielä hyvän tovin, mutta ehkä-tärppejä lukuun ottamatta isompia ei enempää näkynyt.

Ennätysahvenen vapautus.

Loppupäätelmät

Iltapäivällä aurinko vetäytyi tiiviin pilvimassan taakse ja elättelin toiveita ahventen siirtymisestä matalaan lähelle rantaa. Toive ei toteutunut, mutta rantaveden pohjanmuotojen ja hakojen tähystäminen muuttui paljon helpommaksi. Se säästi meidät todennäköisesti parilta varmalta viehemenetykseltä.

Ahventen ottihalukkuus huononi nopeasti, eivätkä syvemmätkään rannat enää antaneet kuin varovaisia tärppejä. Kevyimmillä, neljän gramman jigipäillä saattoi vielä pienen kalan saada, mutta reissun kalastusosuuden kliimaksi tuntui menneen jo ohi.

Totesimme yksissä tuumin, että edessä siintäneet seuraavat rantapaikat saisivat jäädä seuraavaan kertaan. Ja silloin tulisimme vieläkin aikaisemmin, josko ahvenen suut menivät suppuun sittenkin kellon, ei kelin takia. Ehkä ottaisimme myös teltan mukaan, sillä ei tänään käytyäkään rantapätkää malttaisi olla kalastamatta uudestaan.

Paluupatikointi läpi kumpuilevan metsikön ei ollut pidemmästä matkasta huolimatta yhtään niin rankka kuin aamulla. Arvelimme sen johtuneen kalapäivän tuottamasta mielihyvästä. Automatkalla väsymys jo näyttikin merkkejään ja seuraavana yönä nukutti erityisen hyvin.

Seuraavana aamuna ajatukset eivät palautuneetkaan vaellusreissun valmisteluun, vaan silmät palasivat haarukoimaan uusia reppureissukohteita.

Haot ja kivenkolot – uhka vai mahdollisuus

Rantapyynnin kiroihin kuuluvat pohjatärpit. Kallio- ja kivikkopenkoissa heittäjän vieheitä väijyvät maankuulut maapallotärpit. Vieheen irrottaminen ravistelun ja ”ampumisen” avulla tuottaa onneksi toivotun tuloksen varsin usein. Armottomimpia ovat veteen kaatuneet puut, jotka oksineen ovat todellisia viehesyöppöjä. Polarisoiduilla aurinkolaseilla tehty ennakkokatselmus auttaa välttämään pahimmat haot.

Vieheitä säästävä keino on välttää rannan suuntaisesti tehtyjä heittoja. Pelkästään rantapuustoa ja -penkkaa tarkastelemalla osaa yleensä karttaa pahimmat vedenalaisten puiden hautausmaat ja säästää sekä vieherasian sisältöä että omia hermoja. Joskus käy onni ja siima on kepukkaa vahvempi. Tällöin tasaisella vedolla saa vieheenryöstäjän pumpattua kädenulottuville saakka.

Toisaalta vedenalaisia puita ei pidä täysin vältellä, koska ne tarjoavat hyviä suoja- ja saalistuspaikkoja ahvenille. Pintavieheillä ja kevyillä jigeillä kannattaakin kalastaa näkyvien uppopuiden liepeet tärpin toivossa.

Viehekokeiluissa kannattaa olla ennakkoluuoton, sillä ahvenet syövät monipuolista ravintoa. Kuvassa ahvenen syömiä sudenkorennon toukkia ja pienempiä lajitovereita. Kuva: Milla Velho.

Pohjatärppien välttäminen viehevalinnoin

Pohjatärppejä voi vältellä myös viehevalinnoin. Jos kalastettavan rannan syvyysprofiilista ei ole mitään ennakkotietoa, on turvallista aloittaa pintakulkuisilla vieheillä. Sekä vaaput että lipat ovat hyvä valinta, mutta myös kevennyt lusikat ja kevyimmät jigit ajavat asian.

Jos kala- tai muitakaan tärppejä ei kuulu, kalastetaan asteittain syvempiä vesikerroksia. Vieheen upottaminen pidempään ja kelauksien väliset pysäytykset toimivat tässä hyvin. Uitossa on hyvä ottaa huomioon lähestyvä rantapenkka niin, että viehe pyritään vähitellen nostamaan lähemmäs pintaa.

Pinta- ja välikerroksien jälkeen kannattaa paikasta riippuen kokeilla vielä pohjan tuntumasta jigillä, jonka ylöspäin osoittava koukun kärki pelastaa useimmiten pohjaan tarttumiselta. Silti pohjakosketusta ei kannata koko ajan ehdoin tahdoin odottaa, vaan uittoa rytmitetään lyhyin pysäytyksin ja kelauksin lähellä pohjaa.

Kuhunkin heittopaikkaan soveltuvat kalastustavat löytyvät aika pian ja kalatapahtumat viime kädessä ohjaavat, mitä menetelmää pyritään suosimaan. Vaikka jotkin paikat keräävät muita enemmän ahvenia ympärilleen, eivät ne lämpimän veden aikaan onneksi tapaa kerääntyä yhdeksi megaparveksi. Juonenpäästä kiinni saatuaan voi tärppejä siksi odottaa lisää muistakin heittopaikoista.

Korkeat rantapenkat edellyttävät varovaisuutta, mutta auttavat myös uppopuiden tähystyksessä. Vavan yläpuolella näkyy juuri ja juuri yksi pohjalla makaava tukki.

Teksti ja kuvat: Olli Saari