Teksti ja kuvat: Matti Kela
Kalastajan suuriin ikuisuuskysymyksiin kuuluu ”mihin uistimeen se kala nappaa?”.
Vetouistelijalla on helppo lisätä pyynnissä olevien uistimien määrää, mutta lisääkö se samassa suhteessa saaliin määrää? Ainakin on mahdollista, että myös sekaisin olevien siimojen määrä lisääntyy.
Sen sijaan heitto- ja jigikalastajien mahdollisuudet kokeilla erilaisia uistimia samanaikaisesti ovat luonnollisesti rajatut – eihän yhden siiman päähän saa kerrallaan kuin yhden pyydön. Vetouistelijoiden välineistöön kuuluu usein useampi vapa ja silloin mahdollisuuksia on enemmän. Laajoilla merialueilla uistelevien vapamäärä ylittääkin usein esikoululaisen laskentakyvyn. Mökkivesillä soutelevallakin on usein useampi kuin yksi vapa käytössä.
Sivuplaanareiden avulla samanaikaisesti vedossa olevien uistimien määrä on helppo nostaa käytössä olevan kalastusluvan sallimaan maksimiin. Aina vapojen ja uistimien määrä ei ole suoraan verrattavissa saatujen kalojen määrään.
Uistimien määrää lisäämällä uistelija löytää todennäköisimmin parhaiten toimivat värit ja syvyydet. Kun pyynnissä on useita värivaihtoehtoja, sekä eri syvyyksillä vipeltäviä vieheitä, mahdollisuus saaliin saamiseen kasvaa. Usein myös sekasotkun ja siimasopan määrä lisääntyy.
Syvällä vai pinnassa?
Vetouistelijoiden vakiokalustoon kuuluu nykyisin usein kaikuluotain. Se on verraton apu tutuille kotivesille ja oudommille alueille. Syvyyden lisäksi uistelija saa sen informaatiosta tärkeimmän tiedon – millä syvyydellä kalat ovat. Nimenomaan kalojen oleskelusyvyys on tärkeä tieto.
Heinäkuun helteet painavat usein järvien suurimpia kaloja pohjan tuntumaan, vaikka pienemmät parvissa uiskentelevat kalat voivat olla välivedessä tai jopa ihan pinnan tuntumassa. Jo ihan perustason luotain pystyy erottelemaan näytölleen välivedessä uiskentelevat parvet omaksi möykykseen ja parvien alla vaanivat ”paimenet” omiksi symboleikseen.
Vesien viiletessä syksymyöhään talven varalle tankkaavat kalat saattavat nousta pikkukalojen perässä ihan pintaan ja ovat jopa kaikuluotaimen tavoittamattomissa, veneen vierellä pinnassa.
Tavoitteena päästä sinne, missä kala on
Uistelijan peruskalustoon kuuluvaa välineistöä ovat usein erilaiset siimapainot, syvääjät ja syvätakilat. Taitavat uistelijat hallitsevat myös näiden käytön. Lämpimän veden aikaan tavoiteltavat saaliskalat lymyävät yleensä ihan pohjassa.
Jos vettä on kalan päällä kymmenkunta metriä ja kalan ottihalukkuus on heikko, ei pintavesiä uistelevan tarvitse odottaa saalista. Kalastajan päivä voi mennä iloisesti kesästä nauttien, ilman tärppejä. Kun tavoitteena on saada syömähaluton kala nappaamaan, pitäisi uistin saada alle metrin etäisyydelle kalasta. Metrikin on usein liikaa ja mieluusti uistimen houkutteleva välke tulisi olla juuri kalan naaman edessä.
Kesällä painoa, punttia ja syvääjää
Siimapainoilla kymmenen metrin syvyyteen pääseminen alkaa olla hankalaa. Sadan gramman paino tuntuu siimassa painavalta, mutta yleisesti käytettävässä viiden kilometrin tuntinopeudessa paino ei painu kymmenen metrin päässä veneestä kuin metrin, puolentoista syvyyteen. Kolmenkymmenen metrin päässä veneen takana – tasaisella nopeudella uisteltuna, satagrammainen ei vieläkään ole kuin kolmen, neljän metrin syvyydessä.
Kymmenen metrin syvyydessä lymyävään kalaan on etäisyyttä yli viisi metriä ja on lähes varmaa, ettei vapa silloin taivu. Suuremmilla siimapainoilla ja syvääjillä kymmenen metrin tavoitteeseen on jo mahdollista päästä. Se vaatii kuitenkin veneen kuljettajalta tarkkoja ajolinjoja, muuten painot ja uistimet tavoittavat pohjamudat ja kalustotappioltakaan ei voi välttyä.
Syvätakilalla täsmällistä uistelua
Syvempiin vesiin pääsemiseksi on uistelijalle keksitty syvätakila. Se on yksinkertaisuudessaan näppärä vekotin. Vaijerin päässä oleva suurempi paino vie uistimen syvälle. Painon taakse asetettu siimalaukaisija vapauttaa siiman, jos vieheeseen nappaa kala tai uistin törmää pohjaan.
Syvätakilalla kymmenenkin metrin syvyydet ovat helposti saavutettavissa. Kaikuluotaimen näyttöä katsellessa voi todeta kalastuspäivän aikana tapahtuvia mahdollisia muutoksia kalojen oleskelusyvyydessä. Syvätakilan avulla uistelusyvyyden muuttaminen on vaivatonta.
Järvialueilla uistellessa takiloiden merkitys on lämpimän veden aikaan lähes korvaamaton. Syksyllä takiloiden merkitys vähenee, mutta lohikalojen uistelussa ne näyttelevät kuitenkin suurta roolia. Usein juuri takilavavan räikkä pärähtää saaliin merkiksi.
Syksyllä pääsee vähemmillä painoilla
Kun kesän jälkeen vedet alkavat jäähtymään, alkavat myös muikut parveutua. Silloin on usein lohikalojen uistelijan sesonki. Tavoiteltavat saaliskalat ovat helpommin löydettävissä, kun muikkuparvet löytyvät kohtuudella. Parvien läheisyydessä vaanivat yleensä saalistajat, usein kuitenkin parvien alapuolella.
Suurimmat puntit ja painot saa silti jättää kotiin ja voi keskittyä uistelemaan pinnan tuntumasta, sillä taimenkin voi napata, vaikka uistin mulahtaisi välillä pinnassa. Syksyllä järvissä on usein luonnonroskia, kuten puiden lehtiä.
Siimaan kannattaa lähes aina pyöräyttää pieni paino, vaikkei tavoittelisikaan syvyyksiä. Pieni paino pysäyttää roskan valumisen uistimeen kiinni ja antaa sille lisää peliaikaa, sillä uistimen uinti säilyy hyvänä. Pientäkään siimapainoa ei kannata laittaa ihan uistimen lähelle. Väliä voi jättää ainakin kymmenen metriä, silloin paino ei häiritse lohikalojenkaan ottia.
Menestysresepti
Uistelunopeus + oikea viehe + oikea paino = kala
Vauhdin merkitys painon painumisessa syvemmälle on suuri. Jos vauhtia onnistuu vähentämään lähemmäksi kolmea kilometriä tunnissa, alkavat käännöksissä sisäkurvin puoleiset sadangramman puntit jo saavuttaa helposti kymmenen metrin syvyyden. Todennäköisyys saaliiseen kasvaa jo huomattavasti.
Ongelmaksi tulee usein se, että 3-4 kilometrin tuntivauhtiin ei löydy sopivaa uistinta. Useiden vaappujen ja peltien optimaalinen uistelunopeus on lähempänä viittä ja silloinkaan uistin ei vielä tee perusrunkovemputukseen poikkeavia liikkeitä. Parhaiten saalista saa sellaisella vieheellä, jonka uinnissa on aika ajoin poikkeavuutta.
Metalliset uistimet ovat tästä hyvä esimerkki, parhaimmillaan esimerkiksi lusikkauistimen uinti on hakevaa ja poukkoilevaa. Liian hitaalla, tai vastaavasti liian nopealla uistelulla tämän pyytävän uinnin voi kuitenkin ”tappaa”. Oleellisinta olisi siis löytää omaan uisteluun sopiva nopeus. Silloin vieheet pyytävät ja uivat oikealla syvyydellä.
Kelit muuttuvat, samoin ottivärit
Kalastuksen hauskoja puolia on se, että reissuun lähdettäessä ei varmuudella voi sanoa, mitä päivän aikana tapahtuu. Usein kalat lymyilevät eri paikoissa, mitä itse on ajatellut. Etukäteen on hankala tietää, mikä on kalojen suosikki.
Päivän aikana voi tapahtua suuriakin muutoksia väreissä ja uistinmalleissa, joihin kalat nappaavat. Usein käy niin, että aamupäivällä kelpaa vaappu tai pelti ja iltapuolella raksi, tai päinvastoin.
Tämän ongelman selättämiseksi on uistelijalla mahdollisuus käyttää sekavetoa, eli pyytää samanaikaisesti mahdollisimman monella eri vieheellä. Ongelmaksi tulee se, että uistimien toimivan vetovauhdin tulee olla täysin sama. Mitäpä järkeä olisi vetää hitaalla vauhdilla lusikkauistinta, joka ei edes pyörähdä. Tai miksipä kiskoisit veneen perässä samaa lusikkaa liian reippaalla nopeudella, jolloin vain siimat olisivat vauhdista sökkeröllä. Kalat sen sijaan jatkaisivat uiskenteluaan.
Kun optimaalinen nopeus useammalle erityyppiselle uistimelle löytyy, voi samanaikaisesti vedossa olla täkyraksi, vaappu tai pelti. Mahdollisuudet hyvälle saaliille kasvavat mojovasti.
Raksille kaveri
Sekavetäjälle yhteensopivia erityyppisiä uistimia löytyy maailmasta tuhansia. Jos haluaa pitää täkyraksia yhtenä vieheenä uistellessa, sopivaksi kumppaniksi on jo huomattavasti vaikeampi löytää toimivia kavereita. Täkyraksin, eli kuolleen aidon syötin huima pyytävyys on todettu jo vuosikymmeniä sitten. Raksi on oikein viritettynä loistava pyydys ja antaa hyvin saalista, eritoten raksiin pamahtaa usein se reissun suurin kala.
Raksi on parhaimmillaan lohikalojen pyynnissä. Kaikissa tilanteissa raksin pyytävyys ei kuitenkaan ole pellin tai vaapun veroinen. Usein pelti tai vaappu ovat selkeästi raksia parempia vieheitä. Kun koskaan ei voi olla varma, mihin kala nappaa, sekaveto voi pelastaa päivän. Samanaikaisesti vedossa oleva laajempi arsenaali voi antaa saalista.
Raksin virittäminen toimivaksi vaatii hitaan vetovauhdin. On suuri haaste löytää yhtä hitaaseen vetoon toimivaa peltiä tai vaappua, sellaisia ei ole paljoa saatavilla.
Etsi tai viritä lusikkauistin, joka poukkoilee
Sekavetoa aloitellessa touhun perustuksena voisi pitää raksin vetovauhtia. Sopivaa uistinkaveria voi etsiä uistelun lomassa. Raksien pyyntiin laittamisen jälkeen haetaan samaan vauhtiin pyytävästi uivia uistimia. Pellin uinnissa tulee katsoa, että pelti jaksaa pyörähtää kokonaisen ympyrän.
Pellin materiaalin tulee olla ohutta, kevyttä ja sen on oltava väännetty riittävälle kurville. Ohutta peltiä voi varovasti taivuttaa ja näin säätää uintia valittuun nopeuteen sopivaksi. Jos pelti vemputtaa uinnin ”alaosassa”, eikä pyörähdä, on tärppiä turha odotella. Liian nopea pyörähdys vie mennessään lusikkauistimen poukkoilevan uinnin, eikä herätä kalojen ruokahalua.
Jämerässä pohjatärpissä tai isomman kalan käsittelyssä ohut peltinen lusikkauistin menettää usein parhaan uintinsa, joten se kannattaa aika-ajoin tarkastaa.
Raksivaaput lähes ainoa mahdollisuus
Vaapun valinnassa tulee sitten todellisia vaikeuksia. Hitaaseen vauhtiin sopivia vaappuja ovat vain erityisesti hitaaseen uisteluun valmistetut ”raksivaaput”. Niiden uinti on suunniteltu siten, että uistin pyörähtää hitaassakin vedossa. Tämä pyörähdys onkin ottavuuden kulmakivi. Pyörähdys aiheuttaa välähdyksen ja rytminvaihdoksen vaapun uintiin, joka on avaintekijä kalan iskuun.
Raksivaappujen uinnin säätäminen on herkkää touhua, mutta sitä voi yrittää kääntämällä varovasti vetolenkistä. Uintilevyä lämmittämällä ja taivuttamalla voi myös onnistua parantamaan uintia, mutta useimmiten lopputuloksena on pilalle mennyt vaappu. Taimenelle vaapusta pitäisi löytyä pyörähdyksen lisäksi runkovemputusta, mutta järvilohi voi kelpuuttaa pelkästään pyörähtävänkin vaapun.
Pienet ahvenvaaput toimivat myös
Vaappujen pienimmästä kokoluokasta löytyy vaappuja, jotka pyörähtävät helposti uintiin hitaassakin vedossa. Tirisemällä etenevä uinti houkuttelee lohikalojen lisäksi ahvenia. Jos tavoitteena on saada pelkkää taimenta, voi pienen voimakasuintisen vaapun ”ongelma” olla se, että siinä on lähes koko ajan ahven kiinni. Pienen ahvenen tärppiä voi olla vaikea havaita tuulisella kelillä ja ahven voi pyöriä uistimessa kiinni pidemmän aikaa, mikä luonnollisesti estää lohikalojen tärpit.
Täytyy kuitenkin muistaa vanha jokivarsien sanonta – mihin ottaa ahven, siihen ottaa taimenkin. Ja kun taimenta pidetään usein vaikeimmin saatavana kalalajina, niin näillä edellä mainituilla eväillä voi lähteä lähes minkä tahansa kalalajin pyyntiin.
Yksikin tärppi voi pelastaa lohenuistelijan päivän
Kun sopiva setti samaan uisteluvauhtiin sopivia uistimia on löytynyt, voi samalla perusvirityksellä aloittaa jokaisen uistelupäivän. Päivän aikana on helppo tehdä hienosäätöä ja vaihdella pyynnissä olevien uistimien väritystä ja mallia.
Kalan ajatusmaailma on erikoinen. Uistelijoilta ei tunnu löytyvän vastausta siihen, miksi joku uistintyyppi toimii tai ei toimi. Tyhjentävää vastausta ei ole löytynyt, miksi kala iskee paremmin tiettyinä ajanjaksoina peltiin, vaappuun tai raksiin.
Vaikka uistelijat viettävät järvellä pitkiä päiviä, ei saaliin lukumäärä ole usein kovin suuri. Yksikin hyvä tärppi voi pelastaa uistelijan päivän. Sekaveto on monesti ratkaisu, jolla kalastuspäivästä tulee huomattavasti parempi.