Hauen heittokalastuksen evoluutiossa on jälleen kääntynyt uusi sivu. Tätä päivää on etsiä viistoluotaimen avulla haukien lymypaikkoja vesistöjen kätköistä. Suoraan olinpaikan linjalle kohdistetuissa heitoissa voi tärpin lähes haistaa etukäteen.

Viistoluotausominaisuudella varustetut kaikuluotaimet ovat yleistyneet nopeaa tahtia. Luotaimen tuottaman piirron tarkkuus on jo sitä luokkaa, että niillä pystyy hahmottamaan kokonaiskuvan pinnanalaisesta maailmasta.

Helposti tunnistettavia ovat niin kivikot ja puunraadot oksineen kuin pohjamutiin hautautuneet soutuveneen raadotkin. Myös kalaparvet ja yksittäiset seikkailijat ovat erotettavissa. Kalalajejakin on harjaantunein silmin mahdollista tunnistaa, ainakin isokokoisten yksilöiden osalta.

Ymmärrä kaikusi kuvaa

Hauen pitkä ja solakka ruumiinrakenne on yksi tunnistettavimmista, minkä takia viistoluotainteknologia tarjoaa hauen heittokalastajalle uusia mahdollisuuksia pyynnin toteuttamiseen. Luotaimen avulla voi karsia valtaosan tyhjistä heitoista, jotka perinteisesti on (suur)hauen saamiseksi vaadittu. Yläkropan vahvojen lihaksien sijaan täsmäheittäjältä tarvitaan hyviä istumalihaksia ja tarkkanäköisyyttä, jotta heittämään ylipäänsä kalapäivän aikana pääsee.

Jotta viistoluotaimesta voi saada apua hauen heittelyyn, on ensin syytä opetella ymmärtämään oman laitteen tuottamaa kuvaa. Testiajot kivikoiden, kasvillisuuden ja vaikka oman katiskan vierestä auttavat hahmottamaan, minkä kokoisena ja näköisenä ne näytöllä piirtyvät.

Erittäin opettavaista on katsoa vedenalaisten putkilinjojen piirtymistä näytölle. Yleensä niiden painot hehkuvat kirkkaimmillaan viistokuvan keskivaiheilla, mutta hieman yllättäen heikkenevät aivan veneen lähellä. Sama katoamistemppu koskee myös kaloja, joka on ruutua tuijottavan syytä pitää aina mielessä.

Varjoleikkejä

Otollisissa olosuhteissa ja hitaissa nopeuksissa luotaimen piirtämästä kuvasta pystyy jopa tunnistamaan kohdalle osuneen kalan lajin. Käytännössä luotaimen lukeminen vaatii rutkasti tulkintaa ja vasta niin sanottujen tarkistusajojen, eli löydetyn kalan uuden paikallistamisen jälkeen voi lajivahvistuksen yrittää tehdä luotaimen näytöltä.

Yleensä kalalajin tunnusomaiset piirteet näkee erityisesti kalan varjosta. Vaihtoehtoisesti viistonäytön rinnalla käytettävä laadukas dsi-luotain (down scan imaging) saattaa onnistua tekemään tunnistettavan piirron, jos vene lipuu kalan yli.

Kalan ja varjon etäisyys toisistaan kertoo kalan oleskelusyvyydestä. Mitä lähempänä ne ovat toisiaan, sitä lähempänä pohjaa kala on. Usein väijymiskykyynsä luottava hauki on asemoitunut aivan pohjaan kiinni, jolloin varjo piirtyy lähes kiinni kalaan. Viistoluotaimelta sekään kala ei jää huomaamatta, paitsi jos veneen kulkulinja osuu vain muutaman metrin säteelle kalasta.

Tällöin jyrkän kulman takia kalan varjo jää hennoksi ja kalasta jäävä piirtojälki puolestaan sekoittuu vahvana loistavan pohjan sekaan. Kylmäpäinen kippari ottaa tässä vaiheessa enemmän etäisyyttä hauen oletettuun oleskelupaikkaan. Samaan aikaan valitaan pohjan tuntumaan helposti saatava viehe ja valmistaudutaan heittämään, jos uusi havainto kalasta saadaan.

Välivedessä olevan kalan varjo piirtyy kauemmaksi itse kalasta. On tavallista, että ensiajolla luotaimessa näkee vain itse kalasta piirtyvän kirkkaamman pisteen tai viivan. Kokemuksen myötä tällainen havainto herättää epäilyksen ohiajetusta kalasta, jolle etsitään varjovarmistus ajamalla uudemman kerran hieman lähempää.

Jos oletetun kalan bongaa lähempänä uudelleen, mutta edelleen ilman varjoa, on kyseessä aivan pinnan tuntumassa oleva kala. Yleensä ottaen varjon näkeminen on siksi tärkeää, että sen ja kalan etäisyydestä voi päätellä kalan syvyyden ja tehdä viehevalinnan sen mukaan.

Mitä viistoluotain kertoo?

Kalastusta varten on tehtävä kompromissivalinta sen suhteen, etsiikö haukia tarkasti vai suurpiirteisesti. Jälkimmäisessä tapauksessa viiston kantamaksi asetetaan kummallekin sivulle näytön tuumakoostakin riippuen esimerkiksi 25-35 metriä.

Veneen ajonopeutena pidetään näppituntumalla uistelun näkökulmasta hieman liian nopeaa vauhtia. Tuloksena on todennäköisesti harvoja, mutta keskimäärin suurien kalojen kaikuhavaintoja. Vain harvoin kalaa voi ensihavainnon perusteella haueksi tulkita, vaan lajivarmistus edellyttää uutta lenkkiä lähempää ja hitaammin.

Nopeassa etsintävauhdissa on aina riskinä, että isokin kala jää näkemättä. Siksi on suositeltavampaa tyytyä 3-4 kilometrin tuntinopeuteen. Kun siihen yhdistää maltillisen viiston leveysalueen, esimerkiksi 15-25 metriä, kasvavat mahdollisuudet erottaa kaiken kokoisia haukia.

Kummassakin etsintätavassa on oleellista pitää veneen kulkusuunta suorassa tulkintaongelmien välttämiseksi. Pienetkin mutkittelut venyttävät sisäkaarteen kuvaa ja paisuttavat pienienkin kalojen paluukaikuja luonnottomiin kokosuhteisiin. Samaan aikaan ulkokaarteessa luotain ei ennätä kertomaan siitäkään vähästä, vaan metrihaukikin voi jäädä kokonaan piirtymättä.

Häiriöitä luotaimen kuvassa

Viistoluotaimen tuottama kuva voi näyttää aivan toiselta, kun keliolosuhteet tai vesistö vaihtuu. Varsinkin korkeataajuuksinen piirto on herkkä vesimassan pienille eläin- ja kasviperäisille partikkeleille, jolloin kalojen etsintä vaikeutuu merkittävästi. Moni luotailija onkin ihmeissään alkukesästä, kun puiden siitepölypilvet ovat pahimmilleen sekoittuneet vesipatsaaseen.

Muita arkisia luotauspainotteisen heittokalastuspäivän pilaajia ovat vesisade ja tuulen nostama aallokko, joiden sekoittama pintavesi voi saada luotaimen näyttämään pelkältä puurolta. Herkkyyssäätöjen ohella paras lääke on tällöin pudottaa veneen nopeutta ja viiston kantamaa sekä kokeilla matalampaa taajuutta.

Kuski ja viskaaja(t)

Haukien etsintävaiheeseen voivat osallistua kaikki veneessä olijat, sillä viistokuvan tuijottaminen ja analysointi on paitsi tarkkaa, myös viihdyttää yhdessä tehtynä ja ääneen spekuloituna. Viimeisen päälle toteutettavassa täsmäheittelyssä kuski pysyy kuitenkin lestissään ja keskittyy pitämään veneen paikoillaan löydettyyn haukeen nähden.

Tuulikelillä vene on käännettävä tuulen suuntaiseksi ja päämoottori tuulta päin parhaan ”pidon” saavuttamiseksi. Jottei kala ehtisi uimaan pois paikalta, pyritään heitot pitämään lyhyinä. Käytännössä sopiva sivuttainen etäisyys kalaan on noin 5-15 metriä.

Venekaverin tai -kavereiden vastuulle jää heittäminen kuskin ilmoittamana hetkenä ja kertomaan suuntaan. Heittäjän on hyvä asemoida itsensä viistoluotaimen anturin kohdalle, josta on helppo hahmottaa heittolinja joko veneen vasemmalle tai oikealle sivulle.

Heittojen on tarkoitus lähteä juuri silloin, kuin hauki piirtyy uudemman kerran viistoluotaimeen. Kalastajan on oltava hereillä heti alusta lähtien, sillä hyvällä syönnillä heti ensimmäinen heitto johtaa yleensä tärppiin, kun viehe on edes suurin piirtein oikeaan suuntaan ja syvyyteen heitetty. Jos heittokierros ei pääty tärppiin, tarkistetaan kalan sijainti ennen uutta heittoa.

Jos heittolinjan oikeellisuudesta on suuri varmuus, mutta tärppiä ei kuulu, on hyvä vaihtaa saman tien viehettä. Radikaali viehetyypin, -värin tai -koon vaihto voi laukaista iskurefleksin hätkähdyttävästi.

Viehettä on syytä kelata ajatuksella aivan loppuun saakka, sillä epäluuloinen hauki täräyttää vieheeseen usein vain parin metrin päästä veneestä. Toisinaan hauet tuntuvat olevan kovassa liikkeessä, eikä venettä saa asemoitua rauhallista heittosuoritusta varten. Vaihtoehdoksi jää tällöin arvioida kalan kulkusuunta yrittää heittää viehe kalan etupuolelle.

Mitä isompi kalayksilö, sen todennäköisemmin kuski pystyy paikantamaan kalan toistuvasti uudelleen, olipa se sitten pohjalla tai liikkeessä. Vakaata harkintaa on kuitenkin käytettävä, missä kulkee mielekkyyden raja uusintaheittojen suhteen. Syöntihaluttoman kalan houkuttelun sijaan on parempi etsiä yhteistyökykyisempiä haukia toisaalta.

Viistokuva ankkuroidussa veneessä

Jos kaloja näkyy paikalla useita tai kuskikin haluaa päästä osalliseksi heittelystä, voi tällaisessa paikassa myös (taivas)ankkuroida veneen. Pelkkä lisätieto haukien läsnäolosta sähköistää tunnelmaa siinä määrin, että käsi puristaa vapaa tavallista tiukemmin mahdollista vastaiskun paikkaa odottaen.

Heittelyn lomassa on hyvä vilkaista välillä viistoluotaintakin, josko se sattuisi paljastamaan hauen tuoreimman suuntiman. Veneen ollessa paikallaan viistokuvassa kaikki piirto venyy ja tulkinta vaikeutuu. Toisaalta myös viistokaiun keilaan osuva kala piirtyy tavallista suurempana ja pidempänä vaaleana jälkenä ja varjo saman pituisena mutta leveämpänä tummana alueena.

Haukietsivän johtolankoja

Kun haukia etsitään, ei kyse ole vain itse kohdelajin löytämisestä. Ratkaiseva pelialueelle osumisesta kertova vinkki voi olla hauen tietyn kokoluokan ravintokalojen parven löytyminen, jonka jälkeen näyttöä tuijotetaan kahta valppaimmin silmin. Karussa järvessä avainlöytö voi olla isojen muikkuparvien bongaus. Mikäli haukia parven ympärillä pörrää, piirtyy niistä usein kirkas jälki näytölle.

Rehevässä järvessä taas on tarjolla monenlaista särkikalaa, joista suurhauet usein suosivat isompikokoisten lahnojen ja pasurien esiintymiä. Kun viiston kanssa osuu sellaisten viereen, saattaa näky hätkähdyttää. Näistä korkean profiilin hauenherkuista piirtyy yllättävän massiiviset varjot, eikä ruudulle sitten muuta mahdukaan. Haukea ei tällaisesta parvesta niin vain erota, mutta nepä ovatkin yleensä väijyksissä parven ulkolaidalla.

Yhtä lailla kuuma bongaus voi olla muutoin piirteettömältä lahti- tai selkäalueelta löytyvä kivikertymä tai kasvillisuusalue. Merellä perinteisen kaislikkolinjan heittelyssä puhutaan usein b-sektorista, siis poispäin kasvillisuudesta tapahtuvista bonusheitoista. Viiston avulla voi saada kullanarvoisen vinkin, koska näitä heittoja kannattaa tehdä.

Mikäli kasvillisuusalue on hajanainen, voi niiden takana olevilla paljailla laikuilla oleilevat hauet luotaimesta erottaa. Ennen täsmäheiton lähettämistä kannattaa kuitenkin miettiä tarkoin, mistä suunnasta ja kuinka pitkä heitto tulee tehdä, jottei viehe ennätä sotkeutua kasveihin ennen kalan näköpiiriin ehtimistä. Sen sijaan kasvillisuuden seassa väijyvät hauet ovat pitkälti suojassa myös viistoluotaimen anturilta ja kalastajan on käännettävä perinteinen heittomoodi päälle.

Vesistöoppia

Vaikka teknologia kehittyy harppoen, tarvitaan luotaindatan tueksi aina myös kalastajan taidot ja ennakkotiedot pyyntivesistöstä. Juuri omien pyyntikokemuksien vahvistamiseksi on opettavaista koluta samoja alueita ja vesistöjä, joissa on aiemminkin haukia kalastanut.

Viistoluotain auttaa oppimaan lisää tutuista vesistä ja todennäköisesti havahduttaa kalastamaan heittosuuntia ja alueita, joihin eivät vieheet ole aiemmin jostain syytä lentäneet. Oppimielessä samat alueet kannattaa luotailla läpi eri reissuilla, jotta pääsee jyvälle vuodenkierron vaikutuksista kalojen oleskelualueisiin.

Kalastuskokemuksien laventamiseksi on hyvä tutustua myös keskenään erityyppisiin vesistöihin. Siirtyminen kirkkaasta tummaan vesistöön, tai päinvastoin, pakottaa yleensä etsimään haukia aivan erilaisista paikoista. Onhan näin ennenkin toimittu, mutta viistoluotain saattaa nopeuttaa jujun päästä kiinni saamista.

Jos kiinnostavia kalakaikuja ei ala kohtuullisen ajanjakson kuluessa löytymään, voi kokeneempikin kalastaja alkaa epäilemään laitteensa toimivuutta. Tässä auttaa merkittävästi, jos laitteella on ottanut aiemmilla reissuilla kuvakaappauksia kaloista, joista myös laji- ja kokovarmistus on pyytäen tehty.

Pikakurkkaus vanhoihin kuviin auttaa kipparin palauttamaan odotuksen oikeisiin raameihin.
Mistä ja milloin haukia sitten löytääkään, on opin kannalta syytä pohtia, miksi paikka kulloinkin kalaa kerää. Esimerkiksi kesäaikaan selitys liittyy yleensä helppoon ja sopivan kokoiseen ravintoon sekä hapekkaaseen ja viileämpään veteen.

Kesäkuumalla kriteeriksi voi riittää vain jälkimmäinenkin, sillä viileämpää vettä suosivan hauen syömähalut eivät helteillä ole hääppöiset. Jos pintavesi on lämmennyt reilusti yli kahdenkymmenen, ei haukia myöskään kannata kylmästä alusvedestä tieten tahtoen ruveta heittelemään, ellei sitten haukimureketarpeet ole ensisijaisesti mielessä.

Teksti ja kuvat: Olli Saari