Teksti ja kuvat: Juha Ojaharju

Tavoitteenamme oli suurkalarajan ylittävä sulkava ja kalastusmuotona pilkkiminen. Kohteenamme olevasta järvestä oli pilkitty useita isoja, reilusti yli suurkalarajan olevia sulkavia. Etukäteistietojen mukaan homman ei pitäisi olla kovin vaikeaa. Toisin kuitenkin kävi.

Mitä järkeä on kalastaa sulkavaa? Sulkavan pilkintä kuulostaa varmasti monen korviin aivan pähkähullulta idealta. Lajina sulkavaa luonnehditaan muun muassa seuraavasti: ”Pahimman laatuinen roskakala”, ”Rikkakala”, ”Ei asiaa ruokapöytään”. Sulkavalla on siis kehno maine varsinkin niillä alueilla, joilla sitä on runsaasti.

Yhden ihmisen roska on kuitenkin toisen aarre. Sille joka harrastaa eri lajien suurten yksilöiden kalastusta, on sulkava yksi tavoitelaji muiden joukossa. Suurkalan yrittäminen ja lopulta sen saaminen on kuin arvoitus tai palapeli, jonka ratkaiseminen on hyvin palkitsevaa.

Avovedestä jäälle

Olimme Jukan kanssa tehneet edellisenä keväänä muutamia onkireissuja suursulkavaa tavoitellen. Sulkava oli meille molemmille aivan uusi laji ja sen kalastuksessa oli paljon uutta opittavaa. Selväksi kävi esimerkiksi se, että järvillä sulkava on rannalta onkijan tavoitettavissa vain muutaman viikon ajan.

Kovasta yrittämisestä huolimattaa emme Jukan kanssa onnistuneet suursulkavan onkimisessa. Viimeisellä reissulla sulkavat olivat jo hävinneet onkipaikkamme rantavesistä. Itselläni parhaaksi kalaksi jäi kevään onkireissuista 344-grammainen sulkava eli kuusi grammaa vajaa suurkalarajasta.

Tässä vaiheessa ei ollut vielä tarkemmin ajatusta sulkavan pilkkimisestä. Tilanne kuitenkin muuttui, kun Hannu Vesaranta lähetti viestiä ja kertoi pilkillä saamistaan isoista sulkavista. Hannu oli ollut kaverinsa kanssa täkyonkimassa haukea eräällä järvellä, ja he olivat tärppejä odotellessaan pilkkineet. Saaliiksi oli noussut isoja sulkavia, joista suurimmat olivat painaneet yli 600 grammaa. Tämä tieto herätti tietysti välittömästi mielenkiintomme.

Täsmäpilkintää herkillä vehkeillä

Hannu kertoi, että he olivat saaneet sulkavia pienillä, 2–3 millin kokoisilla wolframimorreilla. Kalat olivat tulleet välivedestä 6–8 metrin syvyiseltä alueelta. Kalastus oli ollut täsmäpilkintää. Hannun ohjeena oli, että kun kaikuluotaimessa näkyy kala, tulee morri nostaa tai laskea pikaisesti kalan tasolle. Hannun mukaan sulkavat liikkuvat nopeasti ja ovat nirsoja, mutta morri kyllä kelpaa, kunhan se on oikein tarjoiltu.

Tämä kaikki kuulosti valtavan lupaavalta. Laitoimme välineistöä kuntoon ja hankimme vielä täydennyksiä pienten morrien muodossa. Kärpäsen toukkien lisäksi hankkisimme varmuuden vuoksi myös surviaissääsken toukkia, jos sulkavat alkavat nirsoilemaan. Uskoimme surviaisen kyllä kelpaavan kaikille kaloille, myös sulkaville.

Meillä oli paikka tiedossa, tekniikat hallussa ja välineet kunnossa. Tuskin mikään voisi mennä pieleen. Kelit kylmenivät ja ensimmäiselle suursulkavien pilkintäreissulle suunnattiin joulukuun viimeisellä viikolla.

Kalaa löytyy heti

Suuntasimme Hannun vinkkaamalle alueelle. Kymmensenttiseen jäähän oli helppo tehdä reikiä, joten porasimme niitä muutamia valmiiksi. Pilkkirepussa oli morrivavat valmiina ja kaikissa erivärinen mormuska; joku niistä olisi varmasti ottiväri. Vettä on alla vähän yli kuusi metriä. Lasken morrin noin neljään metriin.

Väristelen, nostan, lasken ja odottelen. Ei mitään. Seuraavalla reiällä toistan samat kuviot. Yhtäkkiä aivan morrin yläpuolelle ilmestyy paksu kaiku.

”Tuon on pakko olla sulkava”, ajattelen.

Nostan morrin kalan kohdalle, ei reaktiota. Väristän vähän eikä reaktiota, paitsi että kala ui pois. Pian näkyy kuitenkin uusi kalakaiku, tällä kertaa vähän alempana. Lasken morrin kohdalle ja pidän paikallaan. Tämäkään ei reagoi morriini, ja ui pian pois luotaimen keilasta.

Onkohan Jukalla mitään tapahtumia, mietin: ”Jukka onko kaiussa näkynyt kaloja?”

”On, mutta ne ei ota”, kuului vastaus.

”Ootko koittanut surviaisella?”

”Joo, olen. Sama tulos.”

Onpa tämä nyt hankalaa. Ei auta kuin vaihtaa reikää ja yrittää toisen värisellä morrilla.

Vaikeita kaloja

Seuraavalla reiällä toistuvat samat kuviot kuin edellisellä: kaloja näkyy luotaimen ruudulla, mutta ne eivät ota. Koska kaloja näkyy joka reiällä, tuntuu turhalta vaihtaa reikää. Sen sijaan alan vaihtaa morreja. Pian olen käynyt läpi kaikki mukana olevat neljä morrivapaa. Mikään niihin sidotuista morreista ei kelvannut, vaikka kaikkia pääsin tarjoamaan ja vieläpä aivan kalan kohdalle. Onpa todella nirsoja kaloja nuo sulkavat.

Keväällä avovedestä niiden onkiminen ei ollut mikään ongelma, ne ottivat ahnaasti, kun niitä vaan oli paikalla. Talvella meininki on näköjään ihan eri.

Päätämme tehdä parinsadan metrin siirtymän, jospa toisessa kohdassa kalat olisivat edes jonkinlaisella syönnillä.

Ensimmäinen tärppi

Kairaan uudelle paikalle kolme reikää. Ensimmäisellä reiällä on vettä vain alle neljä metriä, eikä luotaimessa näy sulkavia. Ilmeisesti liian matalaa. Seuraavalla reiällä on taas sopivasti reilu kuusi metriä vettä. Pian luotaimen ruudulle, noin neljään metriin piirtyy kala. Nostan morrin sen kohdalle ja tärppi tulee saman tien.

Kala on kiinni ja se tuntuu raskaalta. Nostan kalaa ylöspäin, ohut morrisiima venyy, mutta kestää. Reiän alla näkyy jo hopeista välkettä, mutta yhtäkkiä kala irtoaa. Pahuksen pahus! Se näytti sulkavalta ja tuntui riittävän raskaalta ollakseen suurkala.

Ei auta muu, kuin vain jatkaa yrittämistä. Näköjään ne voi saada ottamaan pilkkiin, vaikka ovatkin äärimmäisen vaikeita.

Kovasta yrittämisestä huolimatta ei enempiä tärppejä enää tullut. Seuraava reissu tehtiin heti viikon päästä. Syönti oli taas totutun huonoa, emmekä saaneet yhtä ainoaa tärppiä. Päätimme pitää taukoa sulkavan pilkinnästä ja palata sen pariin lopputalvesta. Viimeisillä jäillä särkikalat ovat usein hyvällä purulla ja toivoimme tämän pätevän myös sulkaviin.

Jatkoimme suursulkavan pilkintää huhtikuun toisena päivänä. Lumi oli sulanut jäältä lähes kokonaan, mikä tarkoitti, että jään alle pääsi enemmän valoa. Järveen laskevan pienen joen edustalla oli sulaa ja aukossa uiskenteli runsaasti vesilintuja. Ilmassa oli jo selvästi kevään tuntua. Nyt jos koskaan luulisi sulkavien olevan aktiivisia. Nyt meillä olisi myös enemmän aikaa pilkkiä, sillä päivä oli jo paljon pidempi kuin viimeksi täällä ollessamme.

Kaikki näytti oikein hyvältä ja odotukset olivat syystäkin korkealla. Ensimmäisten reikien jälkeen kävi kuitenkin selväksi, että sulkavien syöntihalut eivät olleet muuttuneet mihinkään, vaan kalat olivat yhtä hankalia kuin alkutalvella. Sulkavia näkyi luotaimen näytöllä, mutta emme saaneet niitä ottamaan. Osa sulkavista pysähtyi hetkeksi morrin kohdalle, mutta lopulta ne aina uivat pois. Ei auttanut, vaikka kuinka oli ohut siima, pieni morri ja koukussa surviainen. Sulkavan pilkintä vaikutti uskomattoman vaikealta.

Koska keli oli kirkas, päätimme siirtyä hieman syvemmälle, noin kymmenen metrin alueella. Ehkäpä syvemmällä ja pimeämmässä uivat kalat olisivat aktiivisempia. Eivät olleet. Päätimme palata aamulla tekemillemme rei’ille. Kello oli jo neljä, joten ehkä pian alkaisi iltasyönti.

Ensimmäinen kala

Jukka oli aamulla porannut reikänsä hieman sivummalle, lähemmäksi jokisuun edessä olevaa sulaa aukkoa. Olin juuri laittamassa syöttiä koukkuun, kun huomasin Jukan suunnassa erikoista liikettä ja samalla hetkellä alkoi kuulua huutoa: ”Sulkava.”

Otin kameran ja lähdin juoksemaan Jukan luo. Jukalla oli käsissään hyvän kokoinen sulkava, mahdollisesti suurkala. Lappasin avannosta vettä Jukan vieressä olevaan ahkioon. Pian sitä oli tarpeeksi ja kala pääsi ahkioon uimaan. Aurinko paistoi ja kala näytti hienolta. Pian selviäisi, oliko se suurkala.

Jukka otti vaa’an esiin ja laitoin kalan kaupan muovipussiin. Puntari näytti 366 grammaa, joka oli kuusitoista grammaa yli suurkalarajan. Uusintapunnitus ja samat lukemat. Hienoa! Onnittelin Jukkaa uudesta suurkalasta. Laitoimme kalan vielä ahkioon ja ihailimme sitä sen uidessa.

Mutta hetkinen, kaupan muovipussi painaa 20 grammaa, emmekä olleet kaikessa tohinassa huomanneet vähentää puntarin lukemasta pussin painoa. Kala painoi siis oikeasti 346 grammaa. Ilo uudesta suurkalasta oli ollut ennenaikainen. Pääasia oli kuitenkin, että nyt oli tullut ensimmäinen sulkava. Ehkäpä niitä tulisi vielä lisää.

Lisää liikettä morriin

Palasin innosta puhkuen omille rei’illeni. Jukka oli saanut kalansa aivan pohjan tuntumasta, ehkä lähellä pohjaa olevat sulkavat ovat aktiivisempia. Laskin morrin kuitenkin aluksi väliveteen, taas noin neljään metriin. Hetken morria varovasti väristeltyäni ilmestyi sen alle paksu kaiku.

Laskin morrin kalan kohdalle ja väristin hieman. Kala ui pois. Tämä näytelmä oli nähty jo monet kerrat. Pian kuitenkin pohjan lähelle piirtyi useampi paksu kaiku. Laskin moriin niiden luo, väristin, pidin paikallaan, nostin varovasti. Ei reaktiota. Kalat pysyivät kuitenkin näkyvissä.

Mieleeni muistui Esko J. Muurimäen vuosia sitten näyttämä tekniikka, jolla silloin sai kaloja, kun mikään muu ei toiminut. Vedin morrivavan herkkyyskärjen puoliksi sisään ja aloin tehdä vavalla isoa, noin kymmenen sentin laajuista ylös-alas väristysliikettä. Ehdin tehdä tätä vain pienen hetken, kun herkkyyskärki jo taipui.

Reiästä nousi kohdekala, eli sulkava ja vieläpä ihan hyvän kokoinen. Yes, vihdoin ja viimein! Laitoin kalan suoraan muovipussiin ja kaivoin taskusta puntarin. Puntari näytti 360 g, mikä tarkoitti, että kala painoi 340 grammaa. Kymmenen grammaa suurkalarajasta.

Liike on lääke

Eskon tekniikka oli aikoinaan ollut lääke passiivisille ahvenille, mutta näköjään se toimi myös sulkaville. Jukka oli nähnyt, mitä tapahtui ja tuli nyt paikalle. Kerroin tietenkin, millä reseptillä olin sulkavan saanut. Jukka porasi vähän matkan päähän reiän ja alkoi myös tehdä vavallaan isoa liikettä. Omalla reiälläni ei enää näkynyt kaloja, joten siirryin toiselle.

Pian alkoi selän takaa kuulu siiman narinaa. Käännyin ja näin, että nyt väsytettiin isoa kalaa. Samassa väsytys loppui ja alkoi Jukan sadattelu: ”Saakeli kun joutuu tällaisella ihmisen hiuksen paksuisella siimalla pilkkimään. Eihän ne voi pysyä kiinni.”

Hieman rauhoituttuaan Jukka kertoi, että kala oli tullut aivan reiän alle ja se oli ollut iso, Jukan mukaan varmasti yli puoli kiloa. Mies oli syystäkin turhautunut, olihan suursulkava ollut lähes käden ulottuvilla.

Vielä yksi

Ilta oli jo pitkällä ja valon määrä oli selvästi vähentynyt. Vielä ehtisi kuitenkin pari reikää pilkkiä ennen pimeän tuloa. Porasin uuden reiän lähemmäksi rantaa. Vettä oli alla vähän yli viisi metriä ja kaikuluotaimessa näkyi, että pohjan tuntumassa oli kaloja.

Laskin morrin kalojen tuntumaan ja aloin väristämään kovaan tahtiin isoa liikettä. Hetkeen ei tapahtunut mitään, kunnes herkkyyskärki yhtäkkiä värähti. Tein tartutuksen ja kala oli kiinni. Reiästä nousi jälleen sulkava, hieman edellistä pienempi, mutta kohdelaji kuitenkin. Tätä ei ollut tarvetta edes punnita.

Kovasta yritysestä huolimatta, ei enempiä tärppejä enää tullut. Reissu oli kuitenkin ollut aikaisempiin verrattuna menestys: yhteensä kolme sulkavaa ylös ja yhden ison sulkavan karkuutus. Vaikka suursulkavaa ei noussut, olimme silti hieman lähempänä tavoitetta. Ehkä tämä palapeli saataisiin vielä ratkaistua.

Epilogi

Seuraavan talven tultua meillä oli vahva usko siihen, että saisimme varmasti suursulkavan, ehkä jopa useampiakin. Yli 600-grammainen olisi oikein kiva kala.

Ensimmäinen reissu tehtiin heti tammikuun alussa. Mukaan suursulkavajahtiin lähtivät myös Pauli ja Teo Urpoerämies-porukasta. Heillä oli mukana liveluotain, josta toivottiin apua suursulkavan saantiin.

Kuten arvata saattaa, sulkavien syöntihalut olivat jälleen nollissa. Ainut apu liveluotaimesta oli, että sen avulla nähtiin, kuinka valtavan paljon alueella oli sulkavia. Ainuttakaan sulkavaa ei päivän aikana tullut.

Millä ihmeellä ne saisi tärppäämään?

Välineet sulkavan pilkintään

– Herkkyyskärjellä varustettu mormuskavapa.
– Ohutta monofiili-siimaa. Itse käytän 0,12 mm vahvuutta.
– Pieniä morreja eri väreissä.
– Kärpäsen ja surviaissääsken toukkia.
– Kaikuluotain ja siihen pilkkianturi. Tavallinen 2D-luotain riittää hyvin.

Kaikuluotain on välttämätön

Ajatus siitä, että lähtisin pilkkimään sulkavaa ilman kaikuluotainta, tuntuu mahdottomalta. Aivan varmasti joku on jossain joskus saanut sulkavan pilkillä ilman kaikuluotainta, mutta omien kokemusteni mukaan sellainen on melkoinen onnenkantamoinen. Morri pitää tarjoilla sulkaville suoraan suun eteen ja se onnistuu ainoastaan luotaimen avulla.

Itselläni olisi usko sulkavan saantiin pilkkimällä loppunut jo ajat sitten, ellei minulla olisi ollut kaikuluotainta käytössä. Luotaimen ruudulla näkyvät sulkavat antavat valtavasti uskoa kalan saannin mahdollisuuteen. Luotaimesta huolimatta usko on tässä hommassa aika ajoin kovalla koetuksella.