Vapaa-ajankalastajia edustavat järjestöt jättivät vuonna 1989 eduskunnalle yli 93 000 allekirjoitusta sisältäneen adressin, jossa Suomeen vaadittiin läänikohtaista viehekalastuslupaa parantamaan kansalaisten viehekalastusmahdollisuuksia.
Tuolloin Suomen Metsästäjä- ja Kalastajaliiton toiminnanjohtajana toimineen Ilkka Mäkelän mukaan nimien kerääminen oli ennen netti- ja someaikaa merkittävä, mutta mieluisa kalastuksen harrastajat yhdistänyt urakka.
”Nimet kerättiin listoilla, joihin kuhunkin mahtui muistaakseni enintään 30 allekirjoitusta eli keräyslistoja oli liikkeellä eri puolilla Suomea vähintään 10 000. Kerääjiäkin oli siis tuhatmäärin”, Mäkelä ynnää.
Ilman kalaseurojen jäseniä olisi ollut mahdotonta
Ilman kalaseurojen jäseniä urakka olisi noissa oloissa ollut Mäkelän mielestä mahdoton toteuttaa, sillä pelkästään keräyslistojen jakelussa ja takaisin keräämisessä riitti tekemistä.
Tärkeää hänen mukaansa urakan onnistumiselle oli se, että asiasta eivät innostuneet pelkästään järjestöjen eli Suomen Kalamiesten Keskusliiton ja Suomen Metsästäjä- ja Kalastajaliiton jäsenet, vaan keräyslistoja hakivat ja palauttivat muutkin ihmiset, jotka pitivät ajatusta tai pikemminkin vaatimusta tärkeänä ja kannatettavana”, hän muistelee.
”Ilman vaatimuksen laajaa hyväksyntää myös muiden kuin kalastuksen harrastajien parissa nimien keräyksessä ei olisi onnistuttu. Ihmiset olivat innostuneita asiasta ja monista, ehkä useimmista tuntui siltä, että nyt tämä asia hoidetaan. Ihan niin pian valmista ei tullut, mutta viesti päättäjille tuli selväksi ja lopulta eduskunta hyväksyi kansanedustaja Kari Rajamäen esityksestä viehekortin vuonna 1996”, Mäkelä selvittää.
Vaikka viehekortin toteutuminen Mäkelälle oli suurin ilonaihe, mukavaa oli myös työ sen puolesta. ”Ihmisten innostus asiaan ja halu toimia yhteisen päämäärän puolesta tekivät työstä mielekästä ja hauskaa. Netissä vaikkapa adressin kerääminen olisi varmasti hoitunut vähemmällä vaivalla, mutta samaa yhdessä tekemisen tunnetta ei ehkä olisi syntynyt”, hän miettii.
Kalavesien omistajilla oli vaikeuksia hyväksyä eduskunnan päätöksiä
Kalastusoikeuden haltijoiden etujärjestöllä, Kalatalouden Keskusliitolla, oli vaikeuksia hyväksyä eduskunnan päätöksiä yleiskalastusoikeuksista ja tämä näkyi Mäkelän mukaan erityisesti kalastusalueiden toiminnassa. Alueistahan piti tulla kalavesien omistajien, vapaa-ajankalastajien ja ammattikalastajien yhteistyöjärjestöjä.
”Lukuisia kertoja vapaa-ajankalastajien kuitenkin piti hakea oikeutta osallistua kalastusalueen toimintaan maaseutuelinkeinojen valituslautakunnasta. Valitukset kyllä menivät läpi, mutta turhauttavaa oli kehitellä yhteistoimintaa tällä tavalla”, hän sanoo.
Mäkelä kertoo, että toinen ikävä tehtävä oli kalastusalueiden tekemien perusteettomien yleiskalastusoikeuksien kieltopäätösten torjuminen ja asioiden vieminen taas kerran maaseutuelinkeinojen valituslautakunnan käsittelyyn.
”Näistäkin valituksista useimmat tulivat hyväksytyiksi, mutta myönteinen lopputulos ei lisännyt mitenkään tekemisen iloa, puhumattakaan siitä, että olisi tuntenut yhteistyön riemua. Hurjinta meno oli viehekortin hyväksymisen jälkeen, vuosituhannen vaihteen molemmin puolin”, Mäkelä mainitsee.
Tammisaari-Snappertunan kalastusalue erityinen murheenkryyni
Erityisen legendaarisena murheenkryyninä tässä suhteessa voi hänen mielestään pitää Tammisaari-Snappertunan kalastusaluetta. Sen päätökset hauen ja kuhan rauhoituksesta ja vapaa-ajankalastajien edustajien oikeudesta osallistua kalastusalueen kokouksen päätöksentekoon menivät aina korkeimpaan hallinto-oikeuteen asti.
”Se kumosi kalastusalueen päätökset kaikilta osin perusteettomina. Tämä kaikki vei turhaan aikaa ja resursseja kalastusalueiden toiminnan järkevältä kehittämiseltä ja muulta työltä kalastuksen ja kalakantojen hyväksi”, Mäkelä selvittää.
”Onneksi kalastusalueissa nykyisin arvostetaan vapaa-ajankalastajien osuutta yhteistyössä paljon paremmin, eikä näitä turhauttavia riitoja oikeudesta osallistua kalastusalueen toimintaan enää – näin toivon ja oletan – juurikaan ole”, hän toteaa.
Teksti: Ismo Malin
