Aloitin kalastuksen 1950-luvun lopulla, jolloin voimassa oli vuoden 1951 kalastuslaki, jota myös kalastuksen kieltolaiksi kutsuttiin. Kotikunnassani Vetelissä tärkein kalapaikka oli Perhojoki, jota me tosin kutsuimme Vetelinjoeksi. Kalastin siellä ongella laillisesti ja myöhemmin virvelillä laittomasti.

Ravustin myös ahkerasti ja laittomasti. Niin tekivät monet muutkin, eivätkä vesienomistajat sitä paheksuneet. Kalastus oli hyvä asia, joka piti pojat poissa pahanteosta, toi joskus ruokaa pöytään ja myöhemmin ravustuksen myötä taskurahojakin.

Joskus 1960-luvun loppupuolella pyöräilin kaverien kanssa kalaan Alavetelin (Nedervetil) Haaviston kylän Isojärvelle, jossa kuuleman mukaan piti olla isoja haukia. Veneen järvelle lupasi lainaksi Atle, joka oli avioliiton myötä muuttanut Haavistosta Veteliin asumaan. Matkaa kertyi 25 kilometriä, vene löytyi paikaltaan ja Isojärvi antoi kohtuullisesti haukia.

Fiskelovia kyseltiin

Pian paikalle tuli soutuvene, josta kyseltiin fiskelovia. Jotenkin ymmärsin kysymyksen ja kerroin, että ”vi har Atles båt och Atles lov”. Se ei tuntunut riittävän, vaan kalastuslupaa vaadittiin esitettäväksi. Tässä vaiheessa minun ruotsin kielen taitoni ehtyi ja luvan kyselijät soutivat vihaisina pois.

Me jatkoimme laitonta ja luvatonta virvelöintiä ja myöhemmin yöllä paistoimme hauet Atlen autioituneen kotimökin pihalla.

Aamulla, kun piti lähteä pyöräilemään kotia kohden, ei polkupyöriä näkynyt missään. Pitkällisen etsinnän jälkeen ne löytyivät heitettyinä Isojärveen.

Tämä tapaus tuli usein mieleen yleiskalastusoikeuksiin liittyvissä kiistoissa. Se opetti, kuinka erilaista suhtautuminen kielirajan erottamissa kulttuureissa saattoi olla yleiskalastusoikeuksien laajentamiseen, tehtiinpä se sitten laittomasti tai laillista tietä.

Teksti: Ilkka Mäkelä