Vesialueet erityisesti eteläisessä ja läntisessä Suomessa ovat hyvin pirstoutuneita ja yksittäisiä pieniä vesikiinteistöjä on erittäin paljon. Viehekalastuksen yhtenäislupien saannille oli ennen läänikohtaista viehekorttia huutava tarve varsinkin suurilla kasvukeskusalueilla Uudellamaalla ja Varsinais-Suomessa.

Vapakalastuksen lupatilanne oli Suomenlahdella ja Saaristomerellä ennen viehelakia selvästi muuta maatamme kehnompi. Kokonaisen kalastusalueen kattavia lupia ei maamme runsasväkisimmällä alueella ollut Uudellamaalla kuin yksi ainoa ja sekin sisämaassa.

Omistuksellisesti hyvin pirstoutuneen rannikon yksityisvesistä vain viidesosa oli säännöllisen viehelupamyynnin piirissä. Hyvin tärkeä veteen piirretty viiva olikin kaukana ulkomerellä sijaitseva valtion yleisvesi, jossa kalastus oli kaikille vapaata.

1980-luvun lopussa tehdyn Uudenmaan virkistyskalastusselvityksen mukaan noin 95 prosenttia Uudenmaan merialueella vapaa-ajankalastusta harjoittavista henkilöistä toivoi koko merialueen kattavan viehekalastusluvan toteutumista.

Viehekorttiadressi eduskunnalle

Vuoden 1988 aikana Suomen Kalamiesten Keskusliitto (SKK) pani alulle kansalaisadressin keruun. Adressissa vaadittiin läänikohtaiseen pilkkikorttiin mukaan myös muulla vieheellä, kuten uistin ja perho, tapahtuva kalastus.

Myös vastustajien joukossa, ennen kaikkea kalaveden omistajien eduista huolehtivassa Kalatalouden Keskusliitossa, myönnettiin suurempien ja yhtenäisten viehekalastuksen lupa-alueiden tarve ja tarjottiin mahdollisuudeksi kalastusaluekohtaisten lupa-alueiden mallia. Keväällä 1989 keskeiset vapaa-ajankalastusjärjestöt luovuttivat eduskunnalle lähes 100 000 nimeä sisältävän adressinsa.

1990-luvun alkupuolella keskustelu jatkui vilkkaana. Vastakkain olivat mallit läänikohtainen viehekortti ja kalastusaluekohtainen viehekalastuslupa. Maa- ja metsätalousministeriö lähti liikkeelle ja asetti kalastuslain osittaisuudistusta pohtivan työryhmän vuonna 1992.

Sen työn tuloksena muutettiin kalastuslainsäädäntöä niin, että pilkintäkorttijärjestelmästä luovuttiin ja kalastuksenhoitomaksun suorittaminen toi valtakunnallisen pilkintä- ja ongintaoikeuden. Samalla perinteinen kunnallinen koho-ongintaoikeus laajeni lähes valtakunnalliseksi. Lakimuutos astui voimaan vuoden 1994 alussa.

Kalastuslakia hyväksyessään eduskunta velvoitti hallituksen selvittämään läänikohtaisen viehekalastusluvan toteuttamismahdollisuuden. Selvitystä varten asetettiin työryhmä, jonka esitys valmistui maaliskuussa 1995. Työryhmä otti nimekseen vapakalastustyöryhmä. Tuloksena oli enemmistön kanta eli ehdotus kalastusaluekohtaisesta viehekalastuslupajärjestelmästä. Eriävässä mielipiteessään vapaa-ajankalastusjärjestöt vaativat läänikohtaista viehekalastusjärjestelmää (Harri Dahlström 12.10.2006).

Kansanedustajien aloite viehekortista eduskunnalle

Vuonna 1995 yli sata kansanedustajaa jätti Kari Rajamäen (sd) johdolla lakialoitteen läänikohtaisesta viehekortista, joka mahdollistaisi maksua vastaan viehekalastuksen ko. läänin yksityisvesillä yhdellä vavalla ja vieheellä.

Tällainen kalastaminen olisi täysin maksutonta alle 18-vuotiaille ja 65 vuotta täyttäneille, jotka samassa lakiremontissa aiottiin vapauttaa myös kalastuksenhoitomaksusta. Maksut keräisi maa- ja metsätalousministeriö, joka palauttaisi rahat vesien omistajille.

Kalastus olisi sallittua muualla paitsi lohi- ja siikapitoisten vesien koski- ja virtapaikoissa. Vesialueen omistaja tai haltija ja kalastusalue voisi hakea yleiskalastusoikeuksiin kieltoa. Kiellot voisivat olla yhteensä enintään neljänneksen kalastusalueen pinta-alasta.

Esitystä vastustettiin kiihkeästi

Lukuisissa sanomalehdissä ja kalastusalan lehdissä oli runsaasti viehelakia vastustavia ja myös puolustavia kirjoituksia. Erityistä huolta lain vahingollisista vaikutuksista kannettiin maamme ruotsinkielisellä rannikolla. Kiihkeään keskusteluun ottivat osaa paitsi kalastajat ja alan järjestöt myös monet arvovaltaiset tutkijat ja professorit. Pelko herkän meriluonnon vaurioitumisesta ja kalakantojen heikkenemisestä oli suuri.

Räikeimmin olivat vastakkain Uudenmaan rannikolla asuvat ja kalastavat vesien omistajat ja pääkaupunkiseudulla asuvat aktiiviset kalastusharrastajat. Uudistusta ei koettu samalla tavalla uhaksi sisämaan kalavedenomistajien keskuudessa kuin maamme ruotsinkielisellä rannikkoseudulla.

Eduskunnan maa- ja metsätalousvaliokunta kuuli lakiesityksestä noin 40 asiantuntijaa. Painostus oli kovaa ja monien kansanedustajien mukaan he eivät olleet koskaan saaneet niin runsaasti yhteydenottoja missään asiassa kuin viehekorttikysymyksessä.

Ennen euro- ja kunnallisvaaleja Helsingin Sanomissa julkaistiin syksyllä 1996 puolenkymmentä viehelakia vastustavaa ”Herätys-ilmoitusta”, joista 8.10. julkaistu koko sivun ilmoitus (55×40 cm) kiinnitti varmasti monen lukijan huomion, sillä maksetut mielipiteenilmaisut ovat Suomessa muutenkin harvinaisia.

Ilmoituksissa vedottiin kesämökin sekä maa- ja vesialueiden omistajiin, kalastajiin, metsästäjiin ja luontoystäviin sekä kokoomuksen, demareiden ja vihreiden kansanedustajiin. Ilmoitukset olivat allekirjoittaneet vapaussoturi ja laivanvarustaja Ragnar Nordströmin jälkeläiset, eteläsuomalaiset vesialueiden omistajat sekä Porvoon Urheilukalastajat. (Helsingin Sanomat 24.10.1996)

Lakiesityksen käsittely eduskunnassa oli myrskyisää

Helsingin Sanomat otsikoi 24.10.1996 uutisessaan Viehekortti pisti eduskuntasalin sekaisin – RKP yritti turhaan siirtää käsittelyä muun muassa seuraavaa: ”Eduskunnan istuntosalissa käytettiin keskiviikkona sanoja, kuten kalakapitalisimi, fasisimi, sosialisointi ja vaino, kun käsittelyssä oli läänikohtainen viehekortti.

Tunnelma muistutti parhaimmillaan touhua Venäjän duumassa”. Kansanedustaja Pertti Virtanen (Eko) istui salissa virveli mukana ja viehe rinnuksissa, mutta virvelin hän joutui viemään pois, kun häntä siihen kehotettiin.

Marraskuun 8. päivänä 1996 eduskunta hyväksyi kiihkeän ja monipolvisen keskustelun jälkeen kalastuslain muutoksen läänikohtaisesta vieheluvasta äänin 105-58. Lehterillä istui sankka joukko lain vastustajia ja kannattajia, joista osa taputti käsiään lain mentyä läpi ja jouduttiin tämän vuoksi poistamaan saman tien ulos salista.

Viehekorttia puolsivat sdp, vihreät, vasemmistoliitto, osa kokoomuksesta ja muutamat keskustan jäsenet. Asian käsittelyssä käytettiin eduskunnan istuntosalissa 222 puheenvuoroa ja äänessä oli 62 kansaedustajaa. Viehepuheiden määrällä päästiin melko lähelle koko budjetin lähetekeskustelun puhemäärää. Mainittakoon, että aikaisemmin paljon kohua aiheuttanut aloite kahden sukupuolta olevan parisuhteen virallistamisesta poiki 82 puhetta (Helsingin Sanomat 9.11.1996).

Viehelain mentyä läpi julkaistiin 6.12.1996 Hufvudstadsbladet-lehdessä in memoriam-muistokirjoitus vapaasta omistusoikeudesta (Den fria äganderätten), joka kirjoituksen mukaan astui maassamme voimaan 6.12.1917 ja otettiin pois 8.11.1996. Ilmoitus oli signeerattu Suomen lainkuuliaisten kalastajien, vesienomistajien, vastuullisten luonnonystävien sekä kesämökin omistajien nimissä.

Teksti: Markku Marttinen